Mestari Martin

Muisti heikkenee, rappeutuu, häviää. Ihminen menettää menneisyytensä ennen kuin hän menettää itsensä.

Toisinaan sitä kuitenkin kokee odottamattomia muistamisen hetkiä. Milloin tahansa Jyväskylässä kävelen Keskussairaalantietä yliopistolle päin - kuten tein niin monet kerrat kiihkeimpänä opiskeluaikanani - saatan yhtäkkiä ikään kuin nähdä itseni tulevan kadulla vastaan, haamun, joka ei tiedä, että tarkkailen häntä kuin vieras.

Näen saman hahmon, jota katselen joka päivä, mutta sellaisena kuin se oli silloin... kolme kiloa kevyempänä ja kolme vuosikymmentä turmeltumattomampana? Kun me ohitamme toisemme, aika limittyy hetkeksi, ja minä olen hän. Tiedän mitä hän ajattelee, mihin hän on menossa, ja voin melkein siteerata tekstiä, jota hän luki sinä päivänä.

Hän esimerkiksi luki yliopiston kirjastossa jälleen kerran Martin Gardnerin palstaa Matemaattiset leikit Scientific American -lehden vanhasta numerosta, ja hänen mieleensä olivat jääneet kaikumaan Gardnerin sanat:

"Entä tuo hirveä kaksijakoisuus kaiken olevaisen ja olemattoman kesken? Ammoisista ajoista asti huomattavimmat ajattelijat ovat pohtimalla pohtineet tätä perimmäistä repeämää. Tuntuu epätodennäköiseltä, että maailmankaikkeus häviäisi, mutta se tosiasia että me itse pian häviämme on tarpeeksi todellinen." (Scientific American, helmikuu 1975)

Sitten nykyisyys tunkeutuu takaisin, ja se mikä olin on mennyt ja se mikä olen on - menossa.


Martin Gardner! Yli kaksi vuosikymmentä hänen palstansa Scientific Americanissa oli yksi niistä harvoista silloista, jotka ovat ylittäneet sen - lordi Snow'n sanoin - "keskinäisen käsittämättömyyden kuilun", joka on enemmän tai vähemmän avautunut humanistisen ja luonnontieteellisen kulttuurin väliin.

Matemaattisissa leikeissään Gardner on liikkunut vaivattomasti luonnontieteellisen ja humanistisen sivistyksen välillä. Hänen teksteissään on vilissyt viittauksia niin Albert Einsteiniin ja Kurt Gödeliin kuin James Joyceen ja Jorge Luis Borgesiin yllättäviä yhteyksiä luoden.

Lukijoissaan Gardner on kyennyt herättämään tieteen intohimoa ja taiteen tarkkuutta ja tarpeen tullen myös - runouden malttia. Kuinka ihastuneena hän lieneekään hypistellyt ranskalaisen Raymond Queneaun kokoelmaa Sata tuhatta miljardia runoa. Kokoelman kymmenen sonetin säkeet näet voivat vaihdella loputtomiin paikkaa toistensa kanssa näppärän irtoliuskamenetelmän avulla. Täten eri runoja riittää kuulemma ainakin 190 258 751 vuodeksi!

Matemaatikko-biologi Jacob Bronowski oli Gardnerin uskollinen ihailija. Runoilija W. H. Auden siteerasi usein Gardnerin teoksia. Vladimir Nabokov mainitsee romaanissaan Ada erään "keksityn filosofin" Martin Gardinerin - Nabokov on lisännyt nimeen i-kirjaimen erityisenä kunnianosoituksenaan.

Vuosikymmenien saatossa Garnerille on sukeutunut laaja kansainvälinen ihailijakunta.

Meillä Suomessa diplomi-insinööri Pertti Jotuni on valikoinut ja suomentanut Gardnerin Scientific Americaniin kirjoittamista jutuista muutamia parhaita paloja (Martin Gardner: Älyniekka. Weilin & Göös 1965). Ja Antti Pietiläinen on jatkanut Jotunin työtä julkaisemalla tällä vuosikymmenellä kaksikin kokoelmaa Gardnerin kirjoitelmia (Ongelmatarinoita, Terra Cognita 2003 ja Matemaattisia huvituksia, Terra Cognita 2009).

Martin Gardner vetäytyi vakiopalstaltaan "eläkkeelle" vuonna 1981, ja tuhannet ihailijat eri puolilla maailmaa ovat haikeanpuoleisesti muistelleet mestari Martinin laittamattomimpia ensi-iskuja inhimillistä hupsuutta vastaan.

Jo 1957 hän julkaisi teoksen Muotihullutuksia ja harhoja tieteen nimessä, jossa hän epäilevästi arvostelee muun muassa Wilhelm Reichin seksiteorioita, L. Ron Hubbardin scientologiaa, Gayelord Hauserin dieettiä ja J. B. Rhinen ajatuksenlukukokeita.

"Siitä lähtien", Gardner on todennut, "jokainen seksi-, ruoka- ja pseudotieteellinen hömppä on jahdannut minua. Onneksi sentään kaikki eivät kuulu noihin kategorioihin."


Martin Gardner (1914 - ) on oklahomalaisen öljynetsijän poika. Hän oppi varhain erottamaan toisistaan katteettomat väitteet ja tukevat tosiasiat. Hän opiskeli Chicagon yliopistossa. Siellä hänet tunnettiin vimmattuna shakinpelaajana, joka kuitenkin hylkäsi pelin suuremman rakkauden, filosofian takia.

"Mutta ei väliä kuinka vakava olin", Gardner on kertonut, "jossakin sisälläni kujeili aina pikkupoika."

Runoilija William Cowper aikoinaan kuvasi Isaac Newtonia "lapsenkaltaiseksi oppineeksi". Hän tarkoitti sanoillaan sitä aidossa tiedemiehessä ja filosofissa asustavaa pikkupojan henkeä, joka saa heidät tekemään selkeitä, näennäisen harmittomia kysymyksiä, joiden vastaukset osoittautuvat mullistaviksi.

Albert Einstein teki teini-iässä itselleen kysymyksen: "Miltä maailma näyttäisi, jos ratsastaisin valonsäteellä?" Seurauksena oli myöhemmin - suhteellisuusteoria. Einsteinin kasvoilla säilyi maailmaa kummastelevan pikkupojan ilme vanhuuteen saakka, kuten voimme havaita hänestä otetuista valokuvista.

Martin Gardnerissa on myös säilynyt kosolti samaa 'pikkupoikaa' vanhoille päiville asti.