"Mistä jeevelistä hän putkahti?"

Bogart ja takki

James Joycen Odysseuksessa (1922) on kiintoisa satunnainen sivuhenkilö - mies jolla on ruskea sadetakki yllään. Häneen viitataan tavalla tai toisella yksitoista kertaa romaanin mittaan, mutta koskaan hänen nimeään ei mainita.

Miekkonen nähdään ensimmäisen kerran Paddy Dignamin hautajaisissa, aamupäivällä. Odysseus on paitsi viime vuosisadan "suurin" myös kuuluisin ns. yhden päivän romaani. Romaanin juoni siis kattaa suurin piirtein yhden vuorokauden ajan.

Mies nähdään hiukan jälkeen yhdentoista Irlannin pääkaupungissa Dublinissa sijaitsevalla Glasnevin hautausmaalla. Kukaan ei tiedä kuka mies on. Hänen ilmaantumisensa on yllättävä ja odottamaton, ja koko pitkän loppupäivän ajan Leopold Bloomia - modernia "Odysseusta" - askarruttaa tämä vähäinen mutta ärsyttävä arvoitus: kuka oli mies, joka piti yllään ruskeaa sadetakkia?

Mies näyttäytyy hautajaisissa seuraavaan tapaan. Bloom ajattelee Dignam-vainajaa samaan aikaan, kun haudankaivajat kantavat arkkua ja laskevat sen pään kuopan reunalle ja pujottavat remmit sen ympärille. Blom tuumii: "Haudaaan hänet... Hän ei tiedä ketä täällä on eikä välitäkään." Juuri tuolla hetkellä Bloom silmäilee läsnäolijoita ja hänen katseensa pysähtyy henkilöön, jota hän ei tunne. Hänen ajatuksenjuoksunsa saa uuden käänteen:

"Kukahan on tuo hontelonnäköinen roikale tuolla jolla on tuo makinoshi päällä? Kukahan hän mahtaa olla minä tahtoisin tietää? Antaisinpa jotakin jos saisin tietää kuka hän on. Aina joku sukeltaa esiin josta ei uneksinutkaan."

Tämä ajatus jatkuu jotenkuten, ja Bloom alkaa laskea hautajaisvieraiden vähäistä määrää:

"Bloom seisoi taempana kaukana, hattu kädessä, hän laski paljastettuja päitä. Kaksitoista. Minä olen kolmastoista. Ei. Tuo makintoshinaapuri on kolmastoista. Kuoleman numero. Mistä jeevelistä hän putkahti? Hän ei ollut kappelissa, vaikka valalle pantaisiin. Typerää taikauskoa tuo juttu kolmestatoista."

Bloomin ajatus vaeltaa sitten muihin asioihin.

Sadetakkimiehen nimen yhteydessä sattuu pieni väärinkäsitys Bloomin keskustellessa sanomalehtimies Hynesin kanssa:

- Ja sanokaa, Hynes sanoi, - tunnetteko tuon tyypin tuolla, hän oli tuolla ja hänellä oli...


Hän katseli ympärilleen.


- Makintoshi. Juu, minä näin hänet, Bloom sanoi. Sadetakkityyppi. Missä hän nyt on?


- M'Intosh, Hynes sanoi ja kirjoitti. - Minä en tiedä kuka hän on. Onko Macintosh hänen nimensä?


Hän lähti poispäin, katseli ympärilleen.


- Ei, Bloom aloitti, kääntyi ja seisahtui. - Hei, kuulkaa Hynes!


Ei kuullut. Mitä? Mihin hän hävisi? Ei jälkeäkään. No kaikkea sitä. Onko kukaan nähnyt? Koo ee ällä ällä. Muuttui näkymättömäksi. Hyvä Jumala, mikä hänestä tuli?

Tässä vaiheessa Bloomin ajatukset keskeyttää seitsemäs haudankaivaja, joka tulee hänen vierestään ottamaan joutilaan lapion. Kun sitten aikanaan seuraavan päivän lehti ilmestyy, Bloom huomaa siitä, että hautajaisselostuksen yhteydessä on mainittu myös M'Intosh-niminen henkilö. Ja painovirhepaholainen on tehnyt hänestä - L. Boomin! (Englannin kielen sana bloom tarkoittaa 'kukkaa' tai 'kukoistusaikaa'; sana boom taas tarkoittaa 'äkillistä hinnannousua', 'korkeasuhdannetta' tai toisissa käyttöyhteyksissä 'jyrinää', 'kuminaa' tai 'sulkua', 'puomia'.)

Kuka tosiaan on tuo hontelo kaveri, joka näyttää ilmaantuneen olemattomuudesta juuri sillä siunaaman hetkellä, kun Patrick Dignamin arkkua lasketaan hautaan?


James Joyce (1882 - 1941) varmaan olisi ollut hiukan yllättynyt ja jonkin verran huvittunut ja ehkä myös rahtusen surullinen 'macin', sadetakin, osakseen saamasta kehityksestä tälle kolmannelle vuosituhannelle ehdittyämme. Joyce näet ei - kuten ei sankarinsa Bloomkaan - pitänyt sodasta ja inhosi kaikenlaista väkivaltaa. Sadetakin varhainen militarisointi lienee ollut Joycelle vastenmielistä.

Sadetakki kuitenkin on nyttemmin saanut hämmästyttävän keskeisen aseman miehen ulkovaatetuksessa.

Moderni mies on yhä enemmän alkanut käyttää maciä "oikean" päällystakin sijasta. Kehityssuunta on näkynyt ja näkyy yhä ilmeisimpänä liikematkoilla. Lentokoneen matkustamossa matkatavaralokerossa pään yläpuolella on tilaa vain yhdelle päällystakille. Matkustamisen mielikuvat tosiaan ovat kauan liittyneet trenssiin - ainakin jo Casablancan (1942) lentokenttäkohtauksesta asti!

Mutta mikään ei olisi valmistellut James Joycea kohtaamaan tätä nykypäivän tavanomaista näkyä: rivi toisensa jälkeen sadetakilla varustautuneita liikemiehiä isossa suihkulentokoneessa. Nämä Bossin, Valentinon, Ralph Laurenin ynnä muilla tavaramerkeillä leimautuneet hahmot ovat uusia Bogie-miehiä.

Nämä uudet sadetakkiveikot eivät tosin muistuttane kovin paljon kulttielokuvan yksityisyrittäjää, entistä asekauppiasta ja nykyistä kapakoitsijaa Richard Blainea (Humphrey Bogart). Tämä on romanttisen rohkea yksilö ja individualisti, joka lopulta päättää hylätä kyynisen ja itsekkään elämänasenteensa. Kyynikkohan on ihminen, joka tietää kaiken hinnan mutta ei minkään arvoa. Rick Blaine ryhtyy nimenomaan taisteluun ihmisarvoisen elämän puolesta toisen maailmansodan synkimmässä vaiheessa.


Synkässä vaiheessa olemme nytkin. Ekokatastrofi uhkaa pikemminkin ennen kuin myöhemmin, mutta ihmiskunnan hulttion tie sen kuin jatkuu... En yritä vihjata, että jumbojetin sadetakkimiehet olisivat järkiään kaikki kyynikkoja, mutta he varmaan tavoittelevat etupäässä toisia päämääriä kuin Rick Blaine.

Sadetakista on tullut jälleen univormu, kuten sille kävi ensimmäisen maailmansodan taisteluhaudoissa. Se on vain siirtynyt käyttöön toisenlaisiin taisteluihin: nykypäivän bogiemiesten valloitukset ovat sellaisten tuotteiden valmistamista, joita ihmiset ovat valmiit ostamaan kaikkialla maailmassa. Nyt macillä - ja usein myös Mac-salkkumikrolla - varustautuneena vallataan ja puolustetaan markkinaosuuksia. Nyt se yllä kamppaillaan liikevoitoista. Nyt sen kera torjutaan uhkaavia liiketappioita. Nyt sen kanssa peräännytään ja palataan apeina kaukaisista myttyynmenneistä liikeneuvotteluista.

Mitähän Paddy Dignamin hautajaisissa nähty Mackintosh-mies tuumisi tästä uudesta yhdenmukaisuudesta? Hän kun lienee - kuten on syytä olettaa - suuri individualisti ja humanisti ja elämän surumielinen hyväksyjä - itse James Joyce. Hän esiintynee näin omassa teoksessaan cameo-hahmossa, niin kuin Alfred Hichcockilla on tapana vilahtaa itse omassa elokuvassaan. Joycella kuitenkin on - ja tämä on mitä korostuneinta - uskaliaan miehen päällysvaate yllään, niin kuin olla pitääkin.


PS. Mackintosh-mies mainitaan yksitoista kertaa romaanissa. Yksitoista on yksi ylösnousemuksen
 symbolisista luvuista.