Varjon häivähdyksiä valoisilta vuosilta

Unio Mysticassa siitä ei näytä olevan mitään. Panu Rajala viittaa mittavassa Mika Waltari-elämäkerrassaan - henkilöhakemiston mukaan - vain kaksi kertaa Paavo Haavikkoon:

"Waltari ei maalaa ruusuista kuvaa kirjailijan ammatista sitä havitteleville. Hän on jokseenkin samoilla linjoilla kuin Paavo Haavikko seitsemisenkymmentä vuotta myöhemmin: kirjoittaminen on hyvä harrastus, mutta huono ammatti. Waltari suorastaan vaatii kirjoittajia hankkimaan itselleen kunnon ammatin ja vinoilee kirjailijan tittelillä keikaileville aloittelijoille." (sivulla 309)

"Paavo Haavikkoa hän kunnioitti, mutta harva kotimainen kirjailija oli käynyt hänelle läheiseksi. Joitakin herkkiä ja tunteellisia tulokkaita hän oli halunnut henkilökohtaisesti rohkaista, sillä he saavat meidän maassamme sylkäisyjä kasvoillensa. Hän mainitsi Tommy Tabermannin--" (sivulla 788)

Ehkä laajassa teoksessa on jokin viittaus tapaukseen. Se viittaus kuitenkin on mennyt ainakin kirjan henkilöhakemiston laatijalta silmien ohi, enkä nyt tällä erää jaksa tarkistaa asian todellista laitaa lukemalla elämäkerran yli kahdeksansataa sivua uudestaan.


Mauno Saari ei myöskään ota tapausta esiin kiistellyssä opuksessaan Haavikko-niminen mies. Ei ainakaan minun havaintokenttääni vielä ole sattunut yhtään halaistua Saaren sanaa tapauksesta.

Mutta Saaren kirjan syväluotaaminen ja -kairaaminen on minulta yhä siinä määrin kesken, että saatan tietysti törmätä päivänä minä tahansa johonkin pikku viittaukseen asiasta. Tosin Saari esipuheessaan huomauttaa, ettei hän ole kirjallisuuden eikä myöskään Haavikon tuotannon asiantuntija. Hän ei myöskään halua esiintyä sellaisena. On siis melko epätodennäköistä, että hän olisi kirjassaan tarttunut näin liepehelliseen tapaukseen. Tapaus varmaan tuntuu monesta vähäpätöiseltä, bagatellilta, vähäisemmältä kuin menninkäisen huokaus.

Paavo Haavikko on kertonut siitä itse.


Hän julkaisi 1994 muistelmateoksen, jolle antoi nimeksi Vuosien aurinkoiset varjot. Tuo nimenanto, muuten, on minusta aina tuntunut viehättävältä ja hiukan paradoksaaliseltakin. Haavikon tavassa käyttää nimessä sanaa 'varjot' on jotain vastustamattoman vanhaa kiinalaista tai japanilaista sävytystä. Eivätkö nämä Haavikon "varjot" viittaakin kuin esineiden heijastuskuviin vedessä, liikkuviin todellisen maailman välähdyksiin, joita heijastukset ajatuksissamme ja unissamme ovat?

Mika Waltari oli ajautunut Pariisissa kiihkeään suhteeseen Paavo Haavikon tädin kanssa, ja kun tätä eroottista ihmisuhdekiemuraa kesti, runoileva lukiolaisnuorukainen Haavikko tuli lähettäneeksi runokokeilujaan tätinsä välityksellä Mika Waltarille nähtäväksi. Waltarista oli jo tuolloin tullut Suomen kirjallisuuden suurin kansainvälinen tähti. 17-vuotias Haavikko vasta opetteli sanataiteensa perusasioita.

Vaikka Paavo Haavikko on antanut muistelmateokselleen niin viehättävän herkän kiinalaissävyisen nimen, hän kuitenkin kertoo vaiheistaan - jämäkän roomalaisesti - kolmannessa persoonassa, hän-muodossa - siis hiukan niin kuin Caius Julius Caesar menettelee itsensä suhteen muistelmissaan Gallian sodasta. No, tässäkin muistelija sentään on ollut Paavo Haavikko, runoilija, ja runoilijana modernin runoutemme kiistaton ruhtinas!

Kirjallisen elämänsä ja toimintansa varhaisvaiheesta hän kertoo:

"Haavikon kohtalaisen hyvää koulumenestystä kestää vain kaksi lukuvuotta sillä heti lukion alettua on hän keskittynyt lukemisessa runouden opettelemiseen. Se on opeteltava yksin, vailla ohjausta tai kurssia, vailla samasta asiasta kiinnostuneita tovereita taikka ohjaajia. Hänen ensimmäiset runokokeensa ovat tiukkasanaisia, selkeäpiirteisiä niin että niistä on luettavissa sanomisen tahto."

Emme tiedä kuinka ison runonivaskan Haavikko on toimittanut Waltarin arvioitavaksi. Kirjoituskoneella runot näyttävät tulleen puhtaaksikirjoitetuiksi. Mestari muistelee, että Waltari oli tehnyt joitakin reunamerkintöjä runojen laitoihin.

Yksi Waltarin merkintä on jäänyt erityisesti Haavikon mieleen. Waltari on kirjoittanut: "Tätä tuskin kannattaa säilyttää."


Vielä vuonna 1994 Haavikko muistaa sen runonkin, jonka laitaan Waltari oli kirjoittanut "sfinksimäisen mainintansa", kuten Haavikko sanoo. Vielä vuonna 1994 jaksaa ikääntyvä mestari aprikoida vuosikymmenien takaista tapausta. "Huomautus", Haavikko arvelee, "oli ehkä jotenkin tarkoitettu ohjaamaan runoa yrittävää tekijää asiallisempiin aiheisiin, tai ehkä huomautus ei ole käsitettävissä."

Itse runon hän kertoo hävinneen aikoja sitten, mutta hän selvittää, kuinka runo oli jäänyt elämään Mika Waltarin mielessä. Waltari nimittäin oli neljännesvuosisata myöhemmin muistanut ja maininnut juuri tämän runon ja sen eroottisen virityksen, kun hän oli onnitellut jo ennestään tuntemaansa Ritva Haavikkoa tämän vastikään solmittua avioliiton Paavo Haavikon kanssa.

Paavo Haavikko kirjoittaa: "Outo tarina. Miten jokin 17-vuotiaan nuorukaisen rakkausruno voi alkaa (elää) omaa elämäänsä vaikka sitä ei enää ole? Miten se voi säilyä mielessä vaikka on jo paperilla tuhoutunut?"

Runoilija muistaa yhä runonsa nimen: Askel rantahiekassa. Ja hän muistaa, että runo käsitteli tytön jalanjäljen säilymistä rannan märässä hiekassa ja tytön jalanjäljen haihtumista rannan märästä hiekasta...

"Tätä tuskin kannattaa säilyttää", oli Waltari kirjoittanut runon laitaan. Nuorelle Haavikolle Waltarin arvio varmaan on ollut täysin käsittämätön, kun se ikääntyvälle mestari Haavikollekin on "sfinksimäinen". Nuoren Haavikon päähän ei liene pälähtänyt eikä ikääntyvä mestarikaan ole enää hoksannut, että Mika Waltari on saattanut vihjata: ei ole syytä nuoren aloittelevan runoniekan ryhtyä kilpasille... itse Jacques Prevert'in kanssa.

Jacques Prevert

Jacques Prevert näet käyttää tuota askel rantahiekassa -kuvaa maineikkaassa laulelmasanoituksessaan Kuolleet lehdet (tunnetaan hyvin Joseph Kosman sävellyksenä, ja vielä paremmin esimerkiksi Yves Montandin esittämänä). Prevert'in runo huipentuu juuri tuohon askel rantahiekassa -kuvaan:

KUOLLEET LEHDET

Oh! Haluaisin niin kovasti, että muistat onnellisia päiviä,
jolloin olimme ystäviä.
Tuohon aikaan elämä oli kauniinpaa ja aurinko polttavampi
kuin nykyään.

Kuolleet lehdet kootaan lapioon,
huomaat, että en ole unohtanut.
Kuolleet lehdet kootaan lapioon,
muistot ja harmit myös.

Ja pohjoisen tuuli vie ne mukanaan
unohduksen kylmään yöhön.
Huomaat, että en ole unohtanut laulua,
jota lauloit minulle.

Se on laulu, joka muistuttaa meitä toisistamme.
Sinä, joka rakastit minua ja minä rakastin sinua.
Me elimme kummatkin yhdessä
sinä, joka rakastit minua,
minä, joka rakastin sinua.

Mutta ne, jotka rakastavat toisiaan,
elämä erottaa hyvin hellävaroen,
pitämättä ääntä.
Ja meri pyyhkii hiekalta
epäsopuisten rakastavaisten askeleet.

(Yhteistyössä proosasuomentaneet - pyynnöstäni - ranskan kielen lehtorit Maria Haavisto ja Teuvo Jokiniemi.)



PS. Emme toki tiedä varmasti, onko nuori Paavo Haavikko tai edes varttunut Paavo Haavikko tuntenut Jacques Prevert'in runon; emme tiedä varmasti sitäkään, onko Mika Waltari tuntenut Prevert'in runon. Otaksun kuitenkin että Waltari on tuntenut runon; otaksun näin monien välillisten todisteiden perusteella.

Jotain kummallista kyllä ylipäänsä on Paavo Haavikon kadonneen runon jälkikaikujen vaiheilla - eritoten tuon runon keskuskuvan - askeleen rantahiekassa - sitkeässä säilymisessä Mika Waltarin mielessä ja itsensä Haavikon mielessä.

Runon jälkikaiut ovat vähintään varjon häivähdyksiä valoisilta vuosilta. Ne ovat ikään kuin jälkiä kauan, kauan sitten räjähtäneestä tähdestä, joka säteili outoa loistettaan tätä nykyistä maailmankaikkeutta paljon nuorempaan maailmankaikkeuteen. Ja mikä kadonneessa runossa lopulta on arvoitusta, jää arvoitukseksi - unio mysticaan.


PPS. 7.12.2009 Vanha ystävä muistutti minua vastikään, että tuo runokuva askelista rantahiekassa on myös yksi keskeinen kuva - Joel Lehtosen eräässä varsin tunnetussa runossa, kokoelmassa Hyvästijättö Lintukodolle (1934).

Tämän blogin pitäjän täytyy kopauttaa otsaansa. Kuinka saatoinkaan unohtaa nämä itsekin monet kerrat lukemani Lehtosen säkeet - suomalaisen rakkausrunouden helmiä!

Joel Lehtonen

MUT MISTÄ SAAT SEN LEMMEN KUIN LYYGIALTA SAIT?

Kun matkustamme täältä,
jää saari yksinään...
Ei astu rakkain jalka
sen hiekkaan pehmeään.

Ei Lyygiani jalka:
hän liikkui tuossa noin, -
ne jalan merkit aalto
pois huuhtoo kohdakkoin.

Syys sitten kellastuttaa
ja riisuu saaren puut. -
Ja viimein talvi: metsä
kuin kuolleen paljaat luut.

Kai talitintti yksin
siell' ensin hämmästyy:
"Miss' ihmiset, ja missä
se peipponen ja pyy"?

Tai ehkä merimetso
syysrantaa vartioi:
kuin kuolon musta lintu
se vaiti unelmoi...

Vain toisen siiven vielä
se avaa aurinkoon...
Kun alkaa sataa lunta...
se tyytyy kohtaloon.

Niin, saari-raukka vuoden
saa meitä odottaa.
Tai ehkä viisi vuotta, -
tai viisi miljoonaa!

Vai raukka? Joskin meillä
ois maailmasta pois
jo matka, saari itse:
ken hävittää sen vois?

Ne jalanjäljet, jotka
me käytiin hietikkoon,
pois aalto pyyhkii, - saari
voi luottaa kallioon.

No niin: et kuole, saari,
kun kuolemme, all right! -
Mut mistä saat sen lemmen
kuin Lyygialta sait?

Kustannusosakeyhtiö Otava julkaisi Delfiinikirjat-sarjassaan Lehtosen runokoelman uusintapainoksena. Painoksen takakansitekstin allekirjoitti Paavo Haavikko. Tekstissään hän toteaa muun muassa: "--runokokoelma on se kirja, jonka luen joka kesä joskus heinäkuussa Säämingissä, lähellä Lehtosen Putkinotkoa. Se on hänen jäähyväisensä elämälle. Se on korostetusti kirja valosta, kesästä, lämmöstä, joka katoaa."

Mika Waltari tunsi Joel Lehtosen kokoelman. Hän oli sen jopa arvostellut Maaseudun Tulevaisuus -lehteen 22.12.1934. Hänen mieleensä jäi ihmeellisesti tällaisia runollisia yksityiskohtiakin, vuosikymmeniksi - mutta oliko Paavo Haavikko jo 17-vuotiaana lukiolaisnuorukaisena lukenut Lehtosen kokoelman?