Kaikki virtaa

Montaigne

Michel de Montaigne muistuttaa meitä välittömimmällä ja vakuuttavimmalla tavalla - Esseillään -, että suuri osa inhimillistä sielunelämää ja keskeiset filosofiset ongelmat ovat pysyneet olennaisesti  - paradoksaalisesti? - samoina vuosisatojen, vieläpä vuosituhanten saatossa. Näin on käynyt, vaikka tiede ja teknologia ovat edistyneet  hämmästyttävään tahtiin sitten antiikin ja etenkin renessanssin päivien.

Nykyihminen ei yleensä enää tavoita ns. uskonnollista uskoa. Tosin uususkonnollisuutta ja uusia kulttejakin on kehkeytynyt runsaasti. Esseiden lukeminen varmaan vakuuttaa monen uskon kokemuksesta ulkopuolelle jäävän ihmisen siitä, että ainoa toinen mahdollinen elämänfilosofia on stoalaisten ja epikurolaisten ajattelijoiden osviittaama. Uskonnollisen uskon ulkopuolella elävän ihmisen täytyy päätyä johonkin henkilökohtaiseen harkittuun tasapainoon näiden toisiaan täydentävien ohjenuorien kesken.

Hämmästyttävän moderni Montaigne on. Hän on yhtä tietoinen kuin kuka tahansa nykyeksistentialisti maailman alituisesta liikkeestä, muutoksesta, siitä oikeastaan jo herakleitoslaisesta näkemyksestä ja kokemuksesta että 'kaikki virtaa'.

Myös ihmisyksilön minuus muuttuu. Montaigne toteaa:

"Minä en kuvaa olevaista vaan tulevaa--"

"On yhtä paljon eroa meidän ja itsemme välillä kuin meidän ja muiden ihmisten välillä--"

"On kova urakka olla sama ihminen jatkuvasti--"

Tähän montaignelaiseen näkemykseen on päätynyt kosmologi Kari Enqvistkin. Se ei ole aivan veret seisauttava kehitystulos, mutta jotain pysähdyttävää siinä on. On itse asiassa monimielisen pysähdyttävä tuo tableau, jonka toimittaja Jussi Ahlroth on kirjannut Helsingin Sanomien  (24.12.2009) haastattelujuttunsa alkuun (ks. edellistä blogiani).

On myöhäisyksyn pimeä ilta, ja maailmankaikkeuden tutkija seisoksii kotonaan ruokailuhuoneen  ikkunan ääressä, ja hänen omat kasvonsa heijastuvat lasista  - hän alkaa ajatella. Mitä? Egoaan. Minuuttaan. Minuutta ja sen mahdollista illusorisuutta fysikaalisessa maailmassa ("jos kaikki on fysiikkaa"). Tutkijasta tuntuu silloin  jotenkin ontolta ajatus minuudesta yleensä ja ehkä omasta egostaankin,  erityisesti.

Martti Anhava on huomauttanut, että toiselle uskoutuva ihminen toivoo yleensä: puheet pysyvät kahdenkeskisinä. Julkiseen tilintekoon  - kuten lehtihaastatteluun - ryhtyviä sen sijaan yhdistää käsitys siitä, että heillä itsellään tai heidän paljastamillaan asioilla on yleisempää merkitystä.

Tunnustaja haluaa vaikuttaa. Tunnustaja tarvitsee siis yleisön, jonka mielenkiinto hänen täytyy vangita. Tunnustajan ulottuvilla olevat huomion kiinnittämisen ja vaikuttamisen tavat - edelleen Martti Anhavan mukaan - ovat samoja kuin taiteen ja mainonnan käyttämät: liioittelu, vähättely, rytmi ja rajaus.

"Jokainen julkisuuteen tarkoitettu ja lukukelpoiseen muotoon saatettu tunnustus on itseilmaisua", korostaa Anhava. "Siinä mielessä todellisiksi tarkoitetut tunnustukset ja tunnustuksen muotoon kirjoitettu kaunokirjallisuus - muuten ainakin periaatteessa erillään pidettävät asiat - eivät eroa toisistaan. Tunnustuksen rehellisyys on aina suhteellinen kysymys ja toisarvoinenkin; kiinnostavampaa kuin se mitä tunnustaja haluaa paljastaa saattaa olla se mitä hän tulee paljastaneeksi."

Onko Kari Enqvist tunnustajakin? Hän tuli vastikään Hesarin haastattelussa paljastaneeksi itsensä - tietämättään? - arkkihumanisti ja tunnustaja Montaignen hengenheimolaiseksi, ainakin osittain. Renessanssiveikon tapaan Enqvistkin epäilee minuuden  - niin no, jopa oman  isohkon  (?) egonsa - pysyvyyttä. Hän vain antaa ajatuskululle modernin silauksen:

"Tämä liittyy yleisempään maailmankuvaani, joka näkee kaikkialla fysikaalisia prosesseja, kaikki virtaa -tyylisesti. Pysyvyyden tunteen ylläpitäminen on itse asiassa se työläs asia."



Me elämme vahvistumistaan vahvistuvan kvanttiteorian aikakautta. Fyysikko Buckminster Fuller totesi takavuosina Kellopeli appelsiinin kirjoittajalle Anthony Burgessille, että maailmankaikkeus on oikeastaan vain verbejä, tapahtumista ja tekemistä ilmaisevien sanojen kohteita. Tästä tosin ovat filosofit ja tutkijat kiistelleet yli kaksituhatta vuotta.

Montaignen perusnäkemys kuitenkin sopii meidän ajallemme kuin nenä päähän. Hän sanoo:

"Maailma on vain alati liikkuva keinulauta. Maa, Kaukasuksen vuoret, Egyptin pyramidit, kaikki siinä on lakkaamattomassa liikkeessä, sekä yleisessä että omassaan. Paikoillaan pysyminenkin on vain hitaampaa liikettä. En saa kuvaukseni  aihetta  pysymään aloillaan."