Kiireetön

Georges Simenon piti Esseitä jatkuvasti yöpöydällään.

Pariisissa 1833 törmäsi amerikkalainen filosofi Ralph Waldo Emerson Pere la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste Collingnon. Tämä herrasmies oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vanhana.

Hautapatsaansa mukaan hän "oli elänyt harrastaakseen oikeutta ja kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen esseiden johdolla". Itse Emerson esittää kuuluisassa kulttuurin sankarihahmoja käsittelevässä teoksessaan Montaignen "ihmiskunnan edustajana", yhdessä sellaisten suuruuksien kuin Platonin, Swedenborgin, Shakespearen, Napoleonin ja Goethen kanssa.


Michel de Montaigne (1533 - 1592) - lakimies, sotilas, pormestari, yksityisoppinut, vapaa herrasmies, kuninkaan neuvonantajakin - on ollut ja on yhä hyvin erilaisten ihmisten mielikirjailija ja niin sanottu kotijumala.

Hänen esseitään on käännetty kaikille sivistyskielille - monelle kielelle useaan kertaan - ja niitä on julkaistu lukemattomin painoksin. Englanninkielisessä maailmassa jokin Montaigne-painos on aina ollut saatavilla, toisin kuin meillä. "Ja tämä on tapahtunut", Emerson aikoinaan huomautti hiukan ilkikurisesti, "vaikka lukijapiiri on ollut jokseenkin rajoittunut, nimittäin hovimiehiä, sotilaita, ruhtinaita, maailmanmiehiä sekä teräväpäisiä ja jalomielisiä ihmisiä."

Georges Simenon piti Esseitä jatkuvasti yöpöydällään. Amerikkalainen lääketieteilijä Lewis Thomas on ylistänyt renessanssimiestä varmaan kaikkien nykyfanien puolesta. Hän kirjoittaa: "Viikonloppuna kun talossa ei satu olemaan mitään uutta luettavaa, ja sateleekin, eikä ole paljon ajateltavaa tai kirjoitettavaa, ja kun iltapäivä laahautuu eteenpäin kolkkona ja tyhjänä, ei ole mitään Montaignen veroista parantamaan asioita."


Montaignen Esseet herättävät henkiin antiikin Kreikan ja Rooman. Kirjoitelmat ovat paljolti sitaatteja - hyvin valittuja lainauksia antiikin kirjallisuudesta. Lainauksia yhdistävät ja ryydittävät Montaignen omat mietteet ja muistelukset. Hän valittelee huonoa muistiaan, mutta hänellä on rakastettavan lörpöttelijän mielennouteet ja silmää mehukkaille yksityiskohdille.

Mikä tärkeintä, hän sai kasvatuksensa aikakautena, jolloin latinan kieli oli Euroopan oppineiden lingua franca, kansainvälinen yleiskieli. Hänen isänsä - varmaan poikkeuksellinen ilmestys - järjesti hänelle kotiopettajan, joka puhui pojalle pelkästään latinaa kuusivuotiaaksi asti. Montaigne itse sanoo, että hän puhui latinaa ennen kuin ranskaa, ja hän yllätti opettajansa sujuvalla latinallaan, kun hän meni Bordeaux'hon kouluun.

Nykynäkökulmasta on häkellyttävää, miltei mahdotonta kuvitella, että Montaignella on saattanut olla niin läpikotainen tuntuma semmoiseen kieleen ja kulttuuriin.

Vaikkei hän ollut temperamentiltaan kirjanoppinut, hän oli imenyt itsensä täyteen latinalaista kirjallisuutta ja kreikkalaisten tekstien latinankielisiä käännöksiä. Montaignelle muinaisen maailman kirjailijat eivät olleet akateemisen tutkimuksen kohteita. Ne olivat hänen jokapäiväistä luettevaansa, aivan kuten sanoma- ja aikakauslehdet, romaanit ja blogit ovat meidän aikamme ihmiselle. Caesar ja Pompeius, Cicero ja Cato, Epaminondas ja Sokrates, stoalaiset ja pyrrhonistit ja epikurolaiset olivat jatkuvasti hänen ajatuksissaan.

Montaigne tutkiskeli muinaisten elämää ja sanomuksia vapaasti ja luontevasti, ikään kuin nämä olisivat tulla tupsahtaneet häntä vastaan juuri vastikään kadunkulman takaa. Tästä syystä Montaignen lukemisesta tulee myös ikään kuin vapautunut ja kiireetön ja nautinnollinen kävelyretki läpi antiikin maailman.


Siihen maailmaan useimmat ihmiset ovat menettäneet kosketuksensa myöhäisellä 21. vuosisadallamme. Se on vahinko. Se on menetys. On ikään kuin olisi otettu yksi vuodenaika - kevät - kokonaan pois kokemuksestamme ja kulttuuriperinnöstämme.

Osaammeko moista ilmiötä enää kaivatakaan?