Viidakkorummutusta

Jacob Burckhardt, historioitsija

"Millaista -- on olla humanisti? Millaista on olla historioitsija, kielitieteilijä, kirjallisuudentutkija? Latinisti? En oikeastaan tiedä edes millaista on olla psykologi, siitä huolimatta että opiskelin ainetta monta vuotta. -- Millainen on humanistin intohimo. Onko se kaikennielevää levottomuutta vai ainoastaan tylsyyden torjumiseksi rakennettu teeskennelty kiinnostus?" aprikoi Kari Enqvist.


Kosmologi Kari Enqvist (syntynyt 1954) on pehmenemässä. Sellaisen kuvan ainakin vaivihkaa saa sanomalehdestä. Helsingin Sanomien tutkiva journalisti Jussi Ahlroth on käynyt ottamassa selvää Enqvistin kehitysprosessin viime vaiheista, ja lehti julkaisi vastikään näyttävästi - lähes koko sivun haastattelujuttuna - joulunumerossaan keskeisiä tutkimustuloksia. (Ahlroth: "Eno etsii elämän tarkoitusta", HS 24.12.2009)

Tälläkään kertaa ei ainoatakaan Syvää Kurkkua ole tarvittu asian taustoittamiseksi - ellei sellaisena pidetä Tuomari "Hande" Nurmiota, jota Alhroth lainailee tapaus Enqvististä, tosin epäilyttävästi kilpailevan median - Yleisradion - tekemästä haastattelusta. Pystyvänä miehenä Enqvist toimii oman tapauksensa syvänä kurkkunakin.

"Alani", muistuttaa Enqvist, " on teoreettinen kosmologia." Hän täsmentää tutkivansa "käytännössä" sekuntia nuorempaa maailmankaikkeutta. "Sen jälkeen", tunnustaa Enqvist, "mun mielenkiinto alkaa pikkuhiljaa lupsahtaa."

Tutkivan journalistin - vaistomaisella? - otteella Ahlroth on onnistunut vihdoinkin saamaan selville velmun kosmologimme ajattelun - Ajattelun - myyttiset alkuhetket. Ne ovatkin olleet tähän saakka vain hellittämättömien arvailujemme kohteita.

Myyttiset alkuhetket? Jotain myyttistä tällaisessa aina on. Lauri Honko on ehdottanut, että myytti on "kertomus suuren alkuajan tapahtumista ja jumalten esikuvallisista teoista, joiden ansiosta maailma, luonto ja kulttuuri kaikkine ilmiöineen syntyi ja sai vielä nykyhetkessäkin vaikuttavan järjestyksensä".

Vaikka Enqvistiä kiinnostaa vain enintään vajaa sekunti nuori maailmankaikkeus, käy haastattelujutusta ilmi, että toimittaja Ahlrothia on kiinnostanut jo kaksitoista vuotta nuori - teini-ikäinen - ajattelu ja sen mystiset alkuvaiheetkin. Ahlroth paljastaa heti ingressin jälkeen:

"Seisoin suunnilleen tässä", Kari Enqvist muistelee iltaa kaksitoista vuotta sitten.

"Pimeänä myöhäissyksyn iltana katsoin tuosta ikkunasta ulos ja näin omat kasvoni heijastuksena. Tulin ajatelleeksi, että jos kaikki on fysiikkaa, niin mikä on se minuus. Se tuntui ontolta ajatukselta."

Tästä, kodin ruokailuhuoneesta, käynnistyi fyysikon pohdiskelu ihmisestä, tietoisuudesta ja maailmasta. Se kasvoi kirjaksi Olemisen porteilla (1999). Tieto-Finlandialla palkitusta kirjasta tuli kosmologin läpimurtoteos ja sen kirjoittajasta tieteellisen maailmankuvan virallinen puolustaja. Siitä asti Enqvistin teosten ydinsäikeenä on kulkenut yritys ymmärtää maailmaa ja kulttuuria fysiikan havaintojen pohjalta."



Toimittaja ei tietenkään ole raaskinut olla kajoamatta taannoisiin taisteluvuosiin, puolin ja toisin annettuhin rajuihin iskuihin ja vastaiskuihin, huimaaviin voitonhetkiin ja tyrmääviin tappiontuokioihin. Ahlrothin vaikutelma on, että Enqvist on nyt haastattelussa paljon maltillisempi kuin kirjoituksissaan. Näissä viimemainituissa Enqvist tuntuu - toimittajan mielestä - joskus ihan kaivavan verta nenästään.

"Kyllä ne ovat varmasti", Enqvist myöntää, "vähän provosoivia, tarkoituksellisestikin." Hän kuitenkin tähdentää, että hänen yleistajuiset kirjansa ovat tiedevalistusta ja maailmankuvan rakentamista. Ahlroth on havaitsevinaan jopa tietynlaista "diplomaattisuutta" Enqvistin uusimmissa kannanotoissa!

Kari Enqvist teki vielä vuonna 2004 tiettäväksi, että hän jossain määrin pystyy asettautumaan matemaatikon, filosofin, tähtitieteilijän ja fyysikon nahkaan. Hänellä on omakohtaisia kokemuksia noista aloista. Mutta "humanisteista" puhuttaessa hän toteaa olevansa tuuliajolla.

Yhdessä kirjoituksessaan Enqvist tähdentää:

"Tässä lähestymme kartoittamatonta mannerta, jonka viidakoista kuuluu kyllä rytmikästä rummutusta merkkinä jonkinlaisesta järjellisestä elämästä, mutta viidakkoheimojen edustajia tavatessaan fyysikko usein kummastelee heidän taikauskoisia käsityksiään. Siksi moni luonnontieteilijä ei tälle mantereelle ja näihin viidakkoihin uskaltaudukaan vaan pysyttelee mieluummin rationaalisuuden saarellaan."

Tarkastellessaan tällä tavoin kehkeytynyttä laajahkoa tieteensosiologista tilannetta - olennaisesti hän hahmottaa pahamaineista 'kahden kulttuurin ongelmaa' - Enqvist ei ole voinut välttyä ajattelemasta 1800-luvun Britanniaa. Hänen mukaansa "analogia on lähes täydellinen".

Isossa "Britanniassaan" siis fyysikot asustavat, höyryvoiman uudeksi Ateenaksi kruunaamassa Manchesterissa, rautateiden, edistysuskon ja modernin sivistyksen kehdossa.

Enqvist kuvaa, kuinka fyysikoiden laivat kyntävät maailman meriä ja heidän imperiuminsa lippu liehuu kaikilla mantereilla. Lehdet saattavat raportoida: "Sumua Kanaalissa - mannermaa eristyksissä".

Ehkä luonnontieteilijätkin ajattelevat näin, fundeeraili Enqvist, ja ihmisälyn kanavien ja telakoiden suilta, huolella ja vaivalla rakennetun mahtavan luonnontieteellisen sivilisaation osittaman todellisuuden järkiperäisiltä rannoilta fyysikoiden eteen aukeaa - Joseph Conradin ikimuistoisin sanoin - maailman kaukaisimpiin ääriin kulkeva tyynivetinen väylä, joka näyttää vievän suunnattoman pimeyden sydämeen.

Siellä jossakin odottaa ei-fyysikoiden Kongo, ei-fyysikoiden Sambesi, toislakisten ajatusten kartoittamattomat joet, joiden yläjuoksuilla vaanivat vain hulluus ja käsittämättömät sairaudet: lassa-kuume, unitauti, postmodernismi. Ja jos fyysikot matkaavat sinne englantilaisbwanoina hellekypärät tiukassa ojennuksessa, leiritulilla he joutuvat kuuntelemaan pimeän viidakon uumenista kantautuvia, vaikeasti tulkittavia pelottavia ääniä. Enqvistin mukaan fyysikkotretkue kuiskii toisillensa: "Humanistit ovat levottomia".

Sinä yönä retkue kuulemma ei paljon nuku, ja omissa maailmoissaan liihottelevan ja siksi käytännön asioissa helposti höynäytettävän matemaatikon fyysikkoporukka panee ase kädessä vahtiin. Ja alkuasukkaat tulevat retkueen luokse ja kertovat loputtomista rikkauksista ja mahtavista kuninkaista, Aristoteleestä ja Plotinoksesta, jotka kerran hallitsivat näitä mantuja. Silmät loistaen alkuasukkaat puhuvat magiasta ja elämän rikkauksista, mutta fyysikot - Enqvistin vakuutuksen mukaan - näkevät "vain saviset majat, oljet ja laihat elikot".

Enqvist ei mainitse mainion vertauksensa innoittavaa lähdettä. Arvelen kuitenkin, että hän tuosta Britannia-vertauksestaan on jonkin verran velkaa humanistifilosofille, Georg Henrik von Wrightille. Tämä näet ottaa esseessään Tiede, järki ja arvo esille ajatusrakennelman, jonka fyysikko Freeman Dyson on alun perin kehitellyt, lähtökohtanaan 1800-luvun kuuluisan englantilaisen valtiomiehen ja kirjailijan Benjamin Disraelin esitys. Wrightin mukaan hänen oma kehitelmänsä kuitenkin poikkeaa huomattavasti Dysonin teemamuunnelmasta.

Romaanissaan Coningsby or the New Generation Disraeli asettaa juutalaisen ja helleenisen tradition vastakkain uuden, tuolloin muotoutumassa olleen perinteen kanssa. Sen symboliseksi pääkaupungiksi Disraeli nimeää Manchesterin. Disraeli kirjoittaa:

"Usko leijuu Jerusalemin tornien yllä; Ateenassa ruumiillistuu antiikin huomattavin ilmiö Taide. /--/ Mitä taide oli muinaiselle maailmalle, sitä tiede on nykyiselle: ajalle ominainen kyky. Ihmisten mielissä hyödyllinen on ottanut kauniin paikan. Violetin Kruunun kaupungin tilalla on lanchashirelainen kylä, joka on laajentunut valtavaksi tehdas- ja varastoalueeksi. Oikein ymmärrettynä Manchester on yhtä suuri inhimillinen urotyö kuin Ateena."

Suomalaisen filosofian edesmennyt grand old man on tuntenut olevansa nimenomaan oikeutettu tarkastelemaan Disraelin sanoja, kun hän tarkastelee modernin maailman syviä kehityslinjoja. Disraeli näet jatkaa tuota esitystään seuraavasti: "Vain filosofit voivat käsittää Manchesterin suuruuden ja sen tulevaisuuden mahtavuuden."

Wright arvioi, että Disraelin esittämä Ateenan ja Manchesterin välinen vastakohta ei kaikilta osiltaan ole onnistunut. Wrightin mukaan olemme velkaa Ateenalle vähintään yhtä paljon ajattelun kuin taiteen alueella. "Sitä paitsi", huomauttaa Wright, "1800-luvun Manchester ei ole tunnettu tieteen symbolina. Lanchashirelainen kaupunki edustaa symbolisesti uuden aikakauden heräämistä ihmiskunnan historiassa teollisena vallankumouksena tunnetun ilmiön seurauksena."

Wright selvittää: "Teollinen tuotantotapa on ainakin yhtä vanha kuin urbaani elämänmuoto. Teollisuus ei syntynyt Manchesterissa. Siellä tapahtunutta voitaneen parhaiten kuvata teknologiaksi kutsumamme tieteen ja käsityön omintakeisen liiton kiinteytymiseksi. Sen myötä käden työ koki vallankumouksen, joka mahdollisti massatuotannon ja tavaroiden maailmanlaajuisen jakelun, josta sittemmin on tullut teollisuuden tunnusmerkkejä. Myöhemmin tällä vuosisadalla teknologialla on ollut vastaava vaikutus aivojen tekemään työhön - ja sitä myötä inhimillisten toimintojen valvontaan ja ohjaamiseen. Tätä toista suurta muutosta on kuvattu siirtymänä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Siirtymän viimeisintä vaihetta on kutsuttu informaatioyhteiskunnaksi. Paras nimitys näille uusien elämänmuotojen ilmentymille on mielestäni "teknologinen yhteiskunta" ja niiden läpimurrolle, ei teollinen, vaan "tieteellis-teknologinen vallankumous". Näiden yhteiskunnallisten muutosten ensisijainen perusta on nimittäin tieteellisessä tiedossa, joka koskee luonnonvoimien kesyttämistä ja luonnonvarojen käyttämistä ihmisen tarpeisiin ja päämääriin."

"Tieteen, teknologian ja teollisuuden liiton valossa nimi "Manchester" saa syvemmän symbolisen merkityksen", kirjoittaa von Wright. " Manchester ei ole pelkästään ensimmäinen paikka, jossa "tehtaat ja varastot" alkoivat hallita urbaania maisemaa. Se on myös John Daltonin ja James Joulen kaupunki, ja siellä Ernest Rutherford ylsi tieteellisten saavutustensa huipulle. Dalton saattoi muinaisen atomiteorian modernille perustalle. Joule loi termodynamiikan pohjan, mitä on pidettävä 1800-luvun fysiikan tunnusomaisimpana uutena valloituksena. Rutherford puolestaan aukaisi tien sen maailman sisäpuolelle, jonka Dalton vielä ajatteli oleman atomos sanan alkuperäisessä merkityksessä. Näiden tieteellisten saavutusten merkitys ihmiselämälle ja yhteiskunnille kahden viimeisen vuosisadan aikana on ilmeinen, mutta niiden historiallista suuruutta ei ehkä aina ole arvioitu oikein."

Vielä vuonna 2004 Kari Enqvist kyseli : "Millaista -- on olla humanisti? Millaista on olla historioitsija, kielitieteilijä, kirjallisuudentutkija? Latinisti? En oikeastaan tiedä edes millaista on olla psykologi, siitä huolimatta että opiskelin ainetta monta vuotta. -- Millainen on humanistin intohimo. Onko se kaikennielevää levottomuutta vai ainoastaan tylsyyden torjumiseksi rakennettu teeskennelty kiinnostus? Millaista on innostua romaanitekstin rakenneanalyysistä tai Rooman kylpylöiden mosaiikkitöistä? -- "Humanistisessa eetoksessa on jotakin hentoa ja eteeristä. Se saa luonnontieteilijän helposti epäilemään, että nämä ihmiset eivät sittenkään ole aivan oikeassa. Luulen, että ongelma on kuitenkin minun päässäni: en kykene täysin ymmärtämään, millaista on olla humanisti."

Enqvist viittaakin Thomas Nagelin kuuluisaan kysymykseen: "Millaista on olla lepakko?". Enqvistin mukaan Nagel tarkoitti, että meillä ei ole mitään keinoa ymmärtää, millaista on olla jotakin muuta kuin se, mitä olemme.

Enqvist tunnustaa: "Me luonnontieteilijät epäilemme, että humanistien elämä on liian huoletonta ja liian hauskaa. Me näemme itsemme eturintaman sotilaina, jotka ankarin ponnistuksin ja uhrauksin ovat puskemassa syvemmälle vihollisen maaperälle. Yksi komppania rynnäköi radioaktiivisuuden kukkuloille, toinen taistelee pitkään RNA:n tien hallinnasta. Ei meillä ole aikaa istuskella poteroissa ja veistellä tekstianalyysin pahkakuppeja tai lentokonemetallisia sormuksia ja jaaritella vulva-pelloista. Tämä sota vaatii kaikki voimamme. Kun sitten joskus otamme lomaa ja piipahdamme kotirintamalla, sotatilasta ei ole tietoakaan vaan haitarit soivat hilpeästi, ja kahvilapöydässä loruillaan roomalaisesta kirjallisuudesta. Se katkeroittaa. Ymmärrän hyvin Vietnamin sodan veteraanien eksyneitä tuntoja, kun heidät pestin päätyttyä lennätettiin suoraan amerikkalaiseen arkipäivään."

Enqvist sanoi kyllä tajuavansa, että humanistien kirjo on lavea. On kuulemma niitäkin humanisteja, joilla klassisisti Antti Arjavan sanoin on "humanistin sydän mutta luonnontieteilijän aivot". Ehkä fyysikot vain kuvittelevat, tuumaili Enqvist, että he fyysikot ainoastaan tekevät oikeaa ja rehellistä työtä "siinä missä humanistit ainoastaan harrastelevat".

"Vain kuvittelevat"? Joko tuossa on ensi oireita Kari Enqvistin pikku hiljaa alkaneesta pehmenemisestä, puolen vuosikymmenen takaa? Jouluaattoiseen Helsingin Sanomien haastatteluun ehdittäessä verraton velmumme on siitänsä vain pehmenemistään pehmennyt ja käynyt - "diplomaattiseksikin", kuten toimittaja Ahlroth huomasi.

Nyt Kari Enqvist jo uskaltaa määrittää yleistajuisten teostensa ja kirjoitustensa kohdeyleisön. Se on rehellistä. Se on oikein. Se on liikuttavaa. Hänen kohdeyleisönsä on - "eläkkeellä olevat opettajattaret". Tuoretta tuoreempi määritys voittaa mennen tullen pääministeri Matti Vanhasen "joulupomminkin", siis tämän ilmoituksen siitä, ettei pääministeri lähde enää Keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi ensi kesänä.

Muistuu tässä kuitenkin kesken kaiken mieleeni Albert Einsteinin hiukan kärsimättömät sanat tiedemiehistä, jotka ottavat puulaudan, etsivät siitä ohuimman kohdan ja poraavat sitten lautaan reiän toisensa jälkeen, kaikkialle mihin poraaminen vain on helppoa.

Ehkä eläkkeellä olevat opettajattaret ovat kärsivällisempiä ja humaanimpia kuin suuri fyysikko.