Maanantaisin 'infrarationaalista', torstaisin 'superrationaalista'?

Eräässä esseessään vuodelta 1955 Claude Levi-Strauss sanoo, että antropologiassa myytin tutkiminen on jäänyt yli viideksikymmeneksi vuodeksi "kaaoksen kuvaksi". Sittemmin myytin käsite lienee antropologiassa selkiintynyt. Mutta Mircea Eliade totesi vielä 1960-luvulla tilanteesta:

"Olisi vaikeaa löytää myytin määritelmää, joka olisi sekä tutkijoiden  hyväksyttävissä että  ei-asiantuntijoiden ymmärrettävissä."

Eliaden väite pitää aika lailla paikkansa yhä. Takavuosina tiukat folkloristit, esimerkiksi Stith Thompson, viittailivat jopa halveksuvasti "myytti-sanan viimeaikaisiin perversioihin, joihin modernit kirjallisuudentutkijat ovat  langenneet".

Modernin antropologian spesialistit saattavat kyllä väitellä siitä, onko myytti 'infrarationaalinen' vai 'superrationaalinen'. Väittely myytistä saattaa välistä olla häätynyt yhtä paljon akateemista  humanistista päänvaivaa aihauttavaksi kuin elektroni aiheutti luonnontieteellistä päänvaivaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Silloin arvon fysiikanprofessorien huulenheiton mukaan elektroni käyttäytyi maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin hiukkasen, mutta tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin aallon tavoin - taustana oli yliopistojen työskentelyaikataulu. Werner Heisenberg, hiukkasmallin kannattaja, luennoi siis maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, Erwin Schrödinger, aaltomallin kehittelijä, taas luennoi tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin...

Antropologit saattavat väitellä kiihkeästi siitä, käyvätkö kaikki ihmisyhteisöt historiallisesti lävitse 'mytopoeettisen kehitysvaiheen' vai eivät. Mutta koko keskustelu tapahtuu myytin kontekstissa, ja myytti on lordi Raglanin määritelmän mukaan "riittiin yhdistyvä kertomus".

Mefistofeles

On ilmeistä, että puhuessamme myytistä Thomas Mannin tai Hermann Hessen tai William Butler Yeatsin tai Johann Wolfgang von Goethen yhteydessä emme kirjallisuudentulkinnassa viittaa myyttiin tuossa alkuperäisessä mielessä. Kirjallisella teoksella on "erinomaisen vähän tekemistä rituaalin kanssa", kuten professori Ziolkowski sanoo.

Ei tarvitse hyväksyä Thompsonin nuivaa käsitystä myyttilähtöisestä tulkinnasta ollakseen valpas ja tarkka myytti-käsitteen käytössä kirjallisuudentulkinnassa. Voidaan näet erottaa ainakin kolme myytti-termin merkitystä, joita käytetään osuvasti ja menestyksellisesti kirjallisuudentulkinnassa.

1. Myytti-käsitettä käytetään kuvaamaan niitä teoksia, jotka pohjaavat tietystä alkuperäisestä myytistä johdettuihin teemoihin tai rakenteisiin. Tällaiset teokset irrottavat myytin sen rituaalisesta alkuperästä: käsittelevät kertomusta puhtaasti esteettisenä rakenteena. Sekä klassinen kreikkalainen tragedia että esimerkiksi Albert Camus'n moderni Myytti Sifysoksesta toimivat näin.

2. Myytti-käsitettä käytetään jungilaisen psykologian popularisoimassa merkityksessä. Siinä termi tarkoittaa tiettyjä yleismaailmallisia  arkkityyppejä, joiden sanotaan ilmaantuvan kollektiivisesta piilotajunnasta. Tällainen myytintulkinta on etupäässä kiinnostunut yleisistä arkkityyppisistä malleista, esimerkiksi 'uudestisyntymisestä' ja 'apokalypsistä'.

3. Myytti-käsitettä käytetään löyhästi kuvaamaan erilaisia moderneja teoksia, joissa hahmotus on niin väkevää, että teos tuntuu tiivistävän tai ilmentävän jotakin inhimillistä peruskokemusta. Tässä mielessä myytti-termiä on usein sovellettu sellaisiin hahmoihin kuin Faust tai Don Quijote, tai Dostojeskin ja Kafkan romaaneihin. Näitä luomuksia ei kuitenkaan pidä ymmärtää alkuperäisinä myytteinä. Stanley Edgar Hyman sanoo: "Mitä sellaiset modernit kirjailijat kuin Melville tai Kafka luovat ei ole myytti vaan yksilöllinen fantasia, joka ilmaisee symbolista toimintaa."

Myyttilähtöinen kirjallisuudentulkinta - ja elokuvantulkintakin - käyttää myytti-termiä siis ainakin kolmessa mielessä, joita ei hyväksyttäne tiukassa  antropologisessa tutkimuksessa. Nämä kolme kirjallisuuden ja elokuvan lähestymistapaa ovat kuitenkin tuottaneet arvokkaita näköaloja näihin taiteenaloihin yleensä ja moniin yksittäisiin teoksiin erityisesti.

Kaikki virtaa

Montaigne

Michel de Montaigne muistuttaa meitä välittömimmällä ja vakuuttavimmalla tavalla - Esseillään -, että suuri osa inhimillistä sielunelämää ja keskeiset filosofiset ongelmat ovat pysyneet olennaisesti  - paradoksaalisesti? - samoina vuosisatojen, vieläpä vuosituhanten saatossa. Näin on käynyt, vaikka tiede ja teknologia ovat edistyneet  hämmästyttävään tahtiin sitten antiikin ja etenkin renessanssin päivien.

Nykyihminen ei yleensä enää tavoita ns. uskonnollista uskoa. Tosin uususkonnollisuutta ja uusia kulttejakin on kehkeytynyt runsaasti. Esseiden lukeminen varmaan vakuuttaa monen uskon kokemuksesta ulkopuolelle jäävän ihmisen siitä, että ainoa toinen mahdollinen elämänfilosofia on stoalaisten ja epikurolaisten ajattelijoiden osviittaama. Uskonnollisen uskon ulkopuolella elävän ihmisen täytyy päätyä johonkin henkilökohtaiseen harkittuun tasapainoon näiden toisiaan täydentävien ohjenuorien kesken.

Hämmästyttävän moderni Montaigne on. Hän on yhtä tietoinen kuin kuka tahansa nykyeksistentialisti maailman alituisesta liikkeestä, muutoksesta, siitä oikeastaan jo herakleitoslaisesta näkemyksestä ja kokemuksesta että 'kaikki virtaa'.

Myös ihmisyksilön minuus muuttuu. Montaigne toteaa:

"Minä en kuvaa olevaista vaan tulevaa--"

"On yhtä paljon eroa meidän ja itsemme välillä kuin meidän ja muiden ihmisten välillä--"

"On kova urakka olla sama ihminen jatkuvasti--"

Tähän montaignelaiseen näkemykseen on päätynyt kosmologi Kari Enqvistkin. Se ei ole aivan veret seisauttava kehitystulos, mutta jotain pysähdyttävää siinä on. On itse asiassa monimielisen pysähdyttävä tuo tableau, jonka toimittaja Jussi Ahlroth on kirjannut Helsingin Sanomien  (24.12.2009) haastattelujuttunsa alkuun (ks. edellistä blogiani).

On myöhäisyksyn pimeä ilta, ja maailmankaikkeuden tutkija seisoksii kotonaan ruokailuhuoneen  ikkunan ääressä, ja hänen omat kasvonsa heijastuvat lasista  - hän alkaa ajatella. Mitä? Egoaan. Minuuttaan. Minuutta ja sen mahdollista illusorisuutta fysikaalisessa maailmassa ("jos kaikki on fysiikkaa"). Tutkijasta tuntuu silloin  jotenkin ontolta ajatus minuudesta yleensä ja ehkä omasta egostaankin,  erityisesti.

Martti Anhava on huomauttanut, että toiselle uskoutuva ihminen toivoo yleensä: puheet pysyvät kahdenkeskisinä. Julkiseen tilintekoon  - kuten lehtihaastatteluun - ryhtyviä sen sijaan yhdistää käsitys siitä, että heillä itsellään tai heidän paljastamillaan asioilla on yleisempää merkitystä.

Tunnustaja haluaa vaikuttaa. Tunnustaja tarvitsee siis yleisön, jonka mielenkiinto hänen täytyy vangita. Tunnustajan ulottuvilla olevat huomion kiinnittämisen ja vaikuttamisen tavat - edelleen Martti Anhavan mukaan - ovat samoja kuin taiteen ja mainonnan käyttämät: liioittelu, vähättely, rytmi ja rajaus.

"Jokainen julkisuuteen tarkoitettu ja lukukelpoiseen muotoon saatettu tunnustus on itseilmaisua", korostaa Anhava. "Siinä mielessä todellisiksi tarkoitetut tunnustukset ja tunnustuksen muotoon kirjoitettu kaunokirjallisuus - muuten ainakin periaatteessa erillään pidettävät asiat - eivät eroa toisistaan. Tunnustuksen rehellisyys on aina suhteellinen kysymys ja toisarvoinenkin; kiinnostavampaa kuin se mitä tunnustaja haluaa paljastaa saattaa olla se mitä hän tulee paljastaneeksi."

Onko Kari Enqvist tunnustajakin? Hän tuli vastikään Hesarin haastattelussa paljastaneeksi itsensä - tietämättään? - arkkihumanisti ja tunnustaja Montaignen hengenheimolaiseksi, ainakin osittain. Renessanssiveikon tapaan Enqvistkin epäilee minuuden  - niin no, jopa oman  isohkon  (?) egonsa - pysyvyyttä. Hän vain antaa ajatuskululle modernin silauksen:

"Tämä liittyy yleisempään maailmankuvaani, joka näkee kaikkialla fysikaalisia prosesseja, kaikki virtaa -tyylisesti. Pysyvyyden tunteen ylläpitäminen on itse asiassa se työläs asia."



Me elämme vahvistumistaan vahvistuvan kvanttiteorian aikakautta. Fyysikko Buckminster Fuller totesi takavuosina Kellopeli appelsiinin kirjoittajalle Anthony Burgessille, että maailmankaikkeus on oikeastaan vain verbejä, tapahtumista ja tekemistä ilmaisevien sanojen kohteita. Tästä tosin ovat filosofit ja tutkijat kiistelleet yli kaksituhatta vuotta.

Montaignen perusnäkemys kuitenkin sopii meidän ajallemme kuin nenä päähän. Hän sanoo:

"Maailma on vain alati liikkuva keinulauta. Maa, Kaukasuksen vuoret, Egyptin pyramidit, kaikki siinä on lakkaamattomassa liikkeessä, sekä yleisessä että omassaan. Paikoillaan pysyminenkin on vain hitaampaa liikettä. En saa kuvaukseni  aihetta  pysymään aloillaan."

Viidakkorummutusta

Jacob Burckhardt, historioitsija

"Millaista -- on olla humanisti? Millaista on olla historioitsija, kielitieteilijä, kirjallisuudentutkija? Latinisti? En oikeastaan tiedä edes millaista on olla psykologi, siitä huolimatta että opiskelin ainetta monta vuotta. -- Millainen on humanistin intohimo. Onko se kaikennielevää levottomuutta vai ainoastaan tylsyyden torjumiseksi rakennettu teeskennelty kiinnostus?" aprikoi Kari Enqvist.


Kosmologi Kari Enqvist (syntynyt 1954) on pehmenemässä. Sellaisen kuvan ainakin vaivihkaa saa sanomalehdestä. Helsingin Sanomien tutkiva journalisti Jussi Ahlroth on käynyt ottamassa selvää Enqvistin kehitysprosessin viime vaiheista, ja lehti julkaisi vastikään näyttävästi - lähes koko sivun haastattelujuttuna - joulunumerossaan keskeisiä tutkimustuloksia. (Ahlroth: "Eno etsii elämän tarkoitusta", HS 24.12.2009)

Tälläkään kertaa ei ainoatakaan Syvää Kurkkua ole tarvittu asian taustoittamiseksi - ellei sellaisena pidetä Tuomari "Hande" Nurmiota, jota Alhroth lainailee tapaus Enqvististä, tosin epäilyttävästi kilpailevan median - Yleisradion - tekemästä haastattelusta. Pystyvänä miehenä Enqvist toimii oman tapauksensa syvänä kurkkunakin.

"Alani", muistuttaa Enqvist, " on teoreettinen kosmologia." Hän täsmentää tutkivansa "käytännössä" sekuntia nuorempaa maailmankaikkeutta. "Sen jälkeen", tunnustaa Enqvist, "mun mielenkiinto alkaa pikkuhiljaa lupsahtaa."

Tutkivan journalistin - vaistomaisella? - otteella Ahlroth on onnistunut vihdoinkin saamaan selville velmun kosmologimme ajattelun - Ajattelun - myyttiset alkuhetket. Ne ovatkin olleet tähän saakka vain hellittämättömien arvailujemme kohteita.

Myyttiset alkuhetket? Jotain myyttistä tällaisessa aina on. Lauri Honko on ehdottanut, että myytti on "kertomus suuren alkuajan tapahtumista ja jumalten esikuvallisista teoista, joiden ansiosta maailma, luonto ja kulttuuri kaikkine ilmiöineen syntyi ja sai vielä nykyhetkessäkin vaikuttavan järjestyksensä".

Vaikka Enqvistiä kiinnostaa vain enintään vajaa sekunti nuori maailmankaikkeus, käy haastattelujutusta ilmi, että toimittaja Ahlrothia on kiinnostanut jo kaksitoista vuotta nuori - teini-ikäinen - ajattelu ja sen mystiset alkuvaiheetkin. Ahlroth paljastaa heti ingressin jälkeen:

"Seisoin suunnilleen tässä", Kari Enqvist muistelee iltaa kaksitoista vuotta sitten.

"Pimeänä myöhäissyksyn iltana katsoin tuosta ikkunasta ulos ja näin omat kasvoni heijastuksena. Tulin ajatelleeksi, että jos kaikki on fysiikkaa, niin mikä on se minuus. Se tuntui ontolta ajatukselta."

Tästä, kodin ruokailuhuoneesta, käynnistyi fyysikon pohdiskelu ihmisestä, tietoisuudesta ja maailmasta. Se kasvoi kirjaksi Olemisen porteilla (1999). Tieto-Finlandialla palkitusta kirjasta tuli kosmologin läpimurtoteos ja sen kirjoittajasta tieteellisen maailmankuvan virallinen puolustaja. Siitä asti Enqvistin teosten ydinsäikeenä on kulkenut yritys ymmärtää maailmaa ja kulttuuria fysiikan havaintojen pohjalta."



Toimittaja ei tietenkään ole raaskinut olla kajoamatta taannoisiin taisteluvuosiin, puolin ja toisin annettuhin rajuihin iskuihin ja vastaiskuihin, huimaaviin voitonhetkiin ja tyrmääviin tappiontuokioihin. Ahlrothin vaikutelma on, että Enqvist on nyt haastattelussa paljon maltillisempi kuin kirjoituksissaan. Näissä viimemainituissa Enqvist tuntuu - toimittajan mielestä - joskus ihan kaivavan verta nenästään.

"Kyllä ne ovat varmasti", Enqvist myöntää, "vähän provosoivia, tarkoituksellisestikin." Hän kuitenkin tähdentää, että hänen yleistajuiset kirjansa ovat tiedevalistusta ja maailmankuvan rakentamista. Ahlroth on havaitsevinaan jopa tietynlaista "diplomaattisuutta" Enqvistin uusimmissa kannanotoissa!

Kari Enqvist teki vielä vuonna 2004 tiettäväksi, että hän jossain määrin pystyy asettautumaan matemaatikon, filosofin, tähtitieteilijän ja fyysikon nahkaan. Hänellä on omakohtaisia kokemuksia noista aloista. Mutta "humanisteista" puhuttaessa hän toteaa olevansa tuuliajolla.

Yhdessä kirjoituksessaan Enqvist tähdentää:

"Tässä lähestymme kartoittamatonta mannerta, jonka viidakoista kuuluu kyllä rytmikästä rummutusta merkkinä jonkinlaisesta järjellisestä elämästä, mutta viidakkoheimojen edustajia tavatessaan fyysikko usein kummastelee heidän taikauskoisia käsityksiään. Siksi moni luonnontieteilijä ei tälle mantereelle ja näihin viidakkoihin uskaltaudukaan vaan pysyttelee mieluummin rationaalisuuden saarellaan."

Tarkastellessaan tällä tavoin kehkeytynyttä laajahkoa tieteensosiologista tilannetta - olennaisesti hän hahmottaa pahamaineista 'kahden kulttuurin ongelmaa' - Enqvist ei ole voinut välttyä ajattelemasta 1800-luvun Britanniaa. Hänen mukaansa "analogia on lähes täydellinen".

Isossa "Britanniassaan" siis fyysikot asustavat, höyryvoiman uudeksi Ateenaksi kruunaamassa Manchesterissa, rautateiden, edistysuskon ja modernin sivistyksen kehdossa.

Enqvist kuvaa, kuinka fyysikoiden laivat kyntävät maailman meriä ja heidän imperiuminsa lippu liehuu kaikilla mantereilla. Lehdet saattavat raportoida: "Sumua Kanaalissa - mannermaa eristyksissä".

Ehkä luonnontieteilijätkin ajattelevat näin, fundeeraili Enqvist, ja ihmisälyn kanavien ja telakoiden suilta, huolella ja vaivalla rakennetun mahtavan luonnontieteellisen sivilisaation osittaman todellisuuden järkiperäisiltä rannoilta fyysikoiden eteen aukeaa - Joseph Conradin ikimuistoisin sanoin - maailman kaukaisimpiin ääriin kulkeva tyynivetinen väylä, joka näyttää vievän suunnattoman pimeyden sydämeen.

Siellä jossakin odottaa ei-fyysikoiden Kongo, ei-fyysikoiden Sambesi, toislakisten ajatusten kartoittamattomat joet, joiden yläjuoksuilla vaanivat vain hulluus ja käsittämättömät sairaudet: lassa-kuume, unitauti, postmodernismi. Ja jos fyysikot matkaavat sinne englantilaisbwanoina hellekypärät tiukassa ojennuksessa, leiritulilla he joutuvat kuuntelemaan pimeän viidakon uumenista kantautuvia, vaikeasti tulkittavia pelottavia ääniä. Enqvistin mukaan fyysikkotretkue kuiskii toisillensa: "Humanistit ovat levottomia".

Sinä yönä retkue kuulemma ei paljon nuku, ja omissa maailmoissaan liihottelevan ja siksi käytännön asioissa helposti höynäytettävän matemaatikon fyysikkoporukka panee ase kädessä vahtiin. Ja alkuasukkaat tulevat retkueen luokse ja kertovat loputtomista rikkauksista ja mahtavista kuninkaista, Aristoteleestä ja Plotinoksesta, jotka kerran hallitsivat näitä mantuja. Silmät loistaen alkuasukkaat puhuvat magiasta ja elämän rikkauksista, mutta fyysikot - Enqvistin vakuutuksen mukaan - näkevät "vain saviset majat, oljet ja laihat elikot".

Enqvist ei mainitse mainion vertauksensa innoittavaa lähdettä. Arvelen kuitenkin, että hän tuosta Britannia-vertauksestaan on jonkin verran velkaa humanistifilosofille, Georg Henrik von Wrightille. Tämä näet ottaa esseessään Tiede, järki ja arvo esille ajatusrakennelman, jonka fyysikko Freeman Dyson on alun perin kehitellyt, lähtökohtanaan 1800-luvun kuuluisan englantilaisen valtiomiehen ja kirjailijan Benjamin Disraelin esitys. Wrightin mukaan hänen oma kehitelmänsä kuitenkin poikkeaa huomattavasti Dysonin teemamuunnelmasta.

Romaanissaan Coningsby or the New Generation Disraeli asettaa juutalaisen ja helleenisen tradition vastakkain uuden, tuolloin muotoutumassa olleen perinteen kanssa. Sen symboliseksi pääkaupungiksi Disraeli nimeää Manchesterin. Disraeli kirjoittaa:

"Usko leijuu Jerusalemin tornien yllä; Ateenassa ruumiillistuu antiikin huomattavin ilmiö Taide. /--/ Mitä taide oli muinaiselle maailmalle, sitä tiede on nykyiselle: ajalle ominainen kyky. Ihmisten mielissä hyödyllinen on ottanut kauniin paikan. Violetin Kruunun kaupungin tilalla on lanchashirelainen kylä, joka on laajentunut valtavaksi tehdas- ja varastoalueeksi. Oikein ymmärrettynä Manchester on yhtä suuri inhimillinen urotyö kuin Ateena."

Suomalaisen filosofian edesmennyt grand old man on tuntenut olevansa nimenomaan oikeutettu tarkastelemaan Disraelin sanoja, kun hän tarkastelee modernin maailman syviä kehityslinjoja. Disraeli näet jatkaa tuota esitystään seuraavasti: "Vain filosofit voivat käsittää Manchesterin suuruuden ja sen tulevaisuuden mahtavuuden."

Wright arvioi, että Disraelin esittämä Ateenan ja Manchesterin välinen vastakohta ei kaikilta osiltaan ole onnistunut. Wrightin mukaan olemme velkaa Ateenalle vähintään yhtä paljon ajattelun kuin taiteen alueella. "Sitä paitsi", huomauttaa Wright, "1800-luvun Manchester ei ole tunnettu tieteen symbolina. Lanchashirelainen kaupunki edustaa symbolisesti uuden aikakauden heräämistä ihmiskunnan historiassa teollisena vallankumouksena tunnetun ilmiön seurauksena."

Wright selvittää: "Teollinen tuotantotapa on ainakin yhtä vanha kuin urbaani elämänmuoto. Teollisuus ei syntynyt Manchesterissa. Siellä tapahtunutta voitaneen parhaiten kuvata teknologiaksi kutsumamme tieteen ja käsityön omintakeisen liiton kiinteytymiseksi. Sen myötä käden työ koki vallankumouksen, joka mahdollisti massatuotannon ja tavaroiden maailmanlaajuisen jakelun, josta sittemmin on tullut teollisuuden tunnusmerkkejä. Myöhemmin tällä vuosisadalla teknologialla on ollut vastaava vaikutus aivojen tekemään työhön - ja sitä myötä inhimillisten toimintojen valvontaan ja ohjaamiseen. Tätä toista suurta muutosta on kuvattu siirtymänä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Siirtymän viimeisintä vaihetta on kutsuttu informaatioyhteiskunnaksi. Paras nimitys näille uusien elämänmuotojen ilmentymille on mielestäni "teknologinen yhteiskunta" ja niiden läpimurrolle, ei teollinen, vaan "tieteellis-teknologinen vallankumous". Näiden yhteiskunnallisten muutosten ensisijainen perusta on nimittäin tieteellisessä tiedossa, joka koskee luonnonvoimien kesyttämistä ja luonnonvarojen käyttämistä ihmisen tarpeisiin ja päämääriin."

"Tieteen, teknologian ja teollisuuden liiton valossa nimi "Manchester" saa syvemmän symbolisen merkityksen", kirjoittaa von Wright. " Manchester ei ole pelkästään ensimmäinen paikka, jossa "tehtaat ja varastot" alkoivat hallita urbaania maisemaa. Se on myös John Daltonin ja James Joulen kaupunki, ja siellä Ernest Rutherford ylsi tieteellisten saavutustensa huipulle. Dalton saattoi muinaisen atomiteorian modernille perustalle. Joule loi termodynamiikan pohjan, mitä on pidettävä 1800-luvun fysiikan tunnusomaisimpana uutena valloituksena. Rutherford puolestaan aukaisi tien sen maailman sisäpuolelle, jonka Dalton vielä ajatteli oleman atomos sanan alkuperäisessä merkityksessä. Näiden tieteellisten saavutusten merkitys ihmiselämälle ja yhteiskunnille kahden viimeisen vuosisadan aikana on ilmeinen, mutta niiden historiallista suuruutta ei ehkä aina ole arvioitu oikein."

Vielä vuonna 2004 Kari Enqvist kyseli : "Millaista -- on olla humanisti? Millaista on olla historioitsija, kielitieteilijä, kirjallisuudentutkija? Latinisti? En oikeastaan tiedä edes millaista on olla psykologi, siitä huolimatta että opiskelin ainetta monta vuotta. -- Millainen on humanistin intohimo. Onko se kaikennielevää levottomuutta vai ainoastaan tylsyyden torjumiseksi rakennettu teeskennelty kiinnostus? Millaista on innostua romaanitekstin rakenneanalyysistä tai Rooman kylpylöiden mosaiikkitöistä? -- "Humanistisessa eetoksessa on jotakin hentoa ja eteeristä. Se saa luonnontieteilijän helposti epäilemään, että nämä ihmiset eivät sittenkään ole aivan oikeassa. Luulen, että ongelma on kuitenkin minun päässäni: en kykene täysin ymmärtämään, millaista on olla humanisti."

Enqvist viittaakin Thomas Nagelin kuuluisaan kysymykseen: "Millaista on olla lepakko?". Enqvistin mukaan Nagel tarkoitti, että meillä ei ole mitään keinoa ymmärtää, millaista on olla jotakin muuta kuin se, mitä olemme.

Enqvist tunnustaa: "Me luonnontieteilijät epäilemme, että humanistien elämä on liian huoletonta ja liian hauskaa. Me näemme itsemme eturintaman sotilaina, jotka ankarin ponnistuksin ja uhrauksin ovat puskemassa syvemmälle vihollisen maaperälle. Yksi komppania rynnäköi radioaktiivisuuden kukkuloille, toinen taistelee pitkään RNA:n tien hallinnasta. Ei meillä ole aikaa istuskella poteroissa ja veistellä tekstianalyysin pahkakuppeja tai lentokonemetallisia sormuksia ja jaaritella vulva-pelloista. Tämä sota vaatii kaikki voimamme. Kun sitten joskus otamme lomaa ja piipahdamme kotirintamalla, sotatilasta ei ole tietoakaan vaan haitarit soivat hilpeästi, ja kahvilapöydässä loruillaan roomalaisesta kirjallisuudesta. Se katkeroittaa. Ymmärrän hyvin Vietnamin sodan veteraanien eksyneitä tuntoja, kun heidät pestin päätyttyä lennätettiin suoraan amerikkalaiseen arkipäivään."

Enqvist sanoi kyllä tajuavansa, että humanistien kirjo on lavea. On kuulemma niitäkin humanisteja, joilla klassisisti Antti Arjavan sanoin on "humanistin sydän mutta luonnontieteilijän aivot". Ehkä fyysikot vain kuvittelevat, tuumaili Enqvist, että he fyysikot ainoastaan tekevät oikeaa ja rehellistä työtä "siinä missä humanistit ainoastaan harrastelevat".

"Vain kuvittelevat"? Joko tuossa on ensi oireita Kari Enqvistin pikku hiljaa alkaneesta pehmenemisestä, puolen vuosikymmenen takaa? Jouluaattoiseen Helsingin Sanomien haastatteluun ehdittäessä verraton velmumme on siitänsä vain pehmenemistään pehmennyt ja käynyt - "diplomaattiseksikin", kuten toimittaja Ahlroth huomasi.

Nyt Kari Enqvist jo uskaltaa määrittää yleistajuisten teostensa ja kirjoitustensa kohdeyleisön. Se on rehellistä. Se on oikein. Se on liikuttavaa. Hänen kohdeyleisönsä on - "eläkkeellä olevat opettajattaret". Tuoretta tuoreempi määritys voittaa mennen tullen pääministeri Matti Vanhasen "joulupomminkin", siis tämän ilmoituksen siitä, ettei pääministeri lähde enää Keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi ensi kesänä.

Muistuu tässä kuitenkin kesken kaiken mieleeni Albert Einsteinin hiukan kärsimättömät sanat tiedemiehistä, jotka ottavat puulaudan, etsivät siitä ohuimman kohdan ja poraavat sitten lautaan reiän toisensa jälkeen, kaikkialle mihin poraaminen vain on helppoa.

Ehkä eläkkeellä olevat opettajattaret ovat kärsivällisempiä ja humaanimpia kuin suuri fyysikko.

Kiireetön

Georges Simenon piti Esseitä jatkuvasti yöpöydällään.

Pariisissa 1833 törmäsi amerikkalainen filosofi Ralph Waldo Emerson Pere la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste Collingnon. Tämä herrasmies oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vanhana.

Hautapatsaansa mukaan hän "oli elänyt harrastaakseen oikeutta ja kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen esseiden johdolla". Itse Emerson esittää kuuluisassa kulttuurin sankarihahmoja käsittelevässä teoksessaan Montaignen "ihmiskunnan edustajana", yhdessä sellaisten suuruuksien kuin Platonin, Swedenborgin, Shakespearen, Napoleonin ja Goethen kanssa.


Michel de Montaigne (1533 - 1592) - lakimies, sotilas, pormestari, yksityisoppinut, vapaa herrasmies, kuninkaan neuvonantajakin - on ollut ja on yhä hyvin erilaisten ihmisten mielikirjailija ja niin sanottu kotijumala.

Hänen esseitään on käännetty kaikille sivistyskielille - monelle kielelle useaan kertaan - ja niitä on julkaistu lukemattomin painoksin. Englanninkielisessä maailmassa jokin Montaigne-painos on aina ollut saatavilla, toisin kuin meillä. "Ja tämä on tapahtunut", Emerson aikoinaan huomautti hiukan ilkikurisesti, "vaikka lukijapiiri on ollut jokseenkin rajoittunut, nimittäin hovimiehiä, sotilaita, ruhtinaita, maailmanmiehiä sekä teräväpäisiä ja jalomielisiä ihmisiä."

Georges Simenon piti Esseitä jatkuvasti yöpöydällään. Amerikkalainen lääketieteilijä Lewis Thomas on ylistänyt renessanssimiestä varmaan kaikkien nykyfanien puolesta. Hän kirjoittaa: "Viikonloppuna kun talossa ei satu olemaan mitään uutta luettavaa, ja sateleekin, eikä ole paljon ajateltavaa tai kirjoitettavaa, ja kun iltapäivä laahautuu eteenpäin kolkkona ja tyhjänä, ei ole mitään Montaignen veroista parantamaan asioita."


Montaignen Esseet herättävät henkiin antiikin Kreikan ja Rooman. Kirjoitelmat ovat paljolti sitaatteja - hyvin valittuja lainauksia antiikin kirjallisuudesta. Lainauksia yhdistävät ja ryydittävät Montaignen omat mietteet ja muistelukset. Hän valittelee huonoa muistiaan, mutta hänellä on rakastettavan lörpöttelijän mielennouteet ja silmää mehukkaille yksityiskohdille.

Mikä tärkeintä, hän sai kasvatuksensa aikakautena, jolloin latinan kieli oli Euroopan oppineiden lingua franca, kansainvälinen yleiskieli. Hänen isänsä - varmaan poikkeuksellinen ilmestys - järjesti hänelle kotiopettajan, joka puhui pojalle pelkästään latinaa kuusivuotiaaksi asti. Montaigne itse sanoo, että hän puhui latinaa ennen kuin ranskaa, ja hän yllätti opettajansa sujuvalla latinallaan, kun hän meni Bordeaux'hon kouluun.

Nykynäkökulmasta on häkellyttävää, miltei mahdotonta kuvitella, että Montaignella on saattanut olla niin läpikotainen tuntuma semmoiseen kieleen ja kulttuuriin.

Vaikkei hän ollut temperamentiltaan kirjanoppinut, hän oli imenyt itsensä täyteen latinalaista kirjallisuutta ja kreikkalaisten tekstien latinankielisiä käännöksiä. Montaignelle muinaisen maailman kirjailijat eivät olleet akateemisen tutkimuksen kohteita. Ne olivat hänen jokapäiväistä luettevaansa, aivan kuten sanoma- ja aikakauslehdet, romaanit ja blogit ovat meidän aikamme ihmiselle. Caesar ja Pompeius, Cicero ja Cato, Epaminondas ja Sokrates, stoalaiset ja pyrrhonistit ja epikurolaiset olivat jatkuvasti hänen ajatuksissaan.

Montaigne tutkiskeli muinaisten elämää ja sanomuksia vapaasti ja luontevasti, ikään kuin nämä olisivat tulla tupsahtaneet häntä vastaan juuri vastikään kadunkulman takaa. Tästä syystä Montaignen lukemisesta tulee myös ikään kuin vapautunut ja kiireetön ja nautinnollinen kävelyretki läpi antiikin maailman.


Siihen maailmaan useimmat ihmiset ovat menettäneet kosketuksensa myöhäisellä 21. vuosisadallamme. Se on vahinko. Se on menetys. On ikään kuin olisi otettu yksi vuodenaika - kevät - kokonaan pois kokemuksestamme ja kulttuuriperinnöstämme.

Osaammeko moista ilmiötä enää kaivatakaan?

"Kynää tylsään aina samaan roskaan"

 
Taannoin hakukone vei minut Kunnallislääkärin nettisivuille - tutkiessani taas niitä näitä William Shakespearen tiimoilta. Shakespeare-fania kiinnostaa Avonin laulujoutsenessa kaikki, kaikki, kaikki.

Kunnallislääkäri ja Shakespeare?

Odotinko ehkä saavani lukea vihdoin uskottavantuntuisen hypoteesin siitä, mihin sairauteen Will Shakespeare kuoli? Shakespearen kuolinpäivä on epävarma, niin kuin on hänen syntymäpäivänsäkin.

Hänen vävynsä kyllä oli lääkäri, tohtori Hall. Arvon parantajalta on säilynyt päiväkirja. Siinä on tarkkoja merkintöjä tohtorin potilaiden sairauksista. Modernin koululääketieteen näkökulmasta vävyn parannusmenetelmissä lienee ollut toivomisen varaa.

Sittemmin maailmankuulusta appiukostaan tohtori Hall ei päiväkirjassaan hiisku halaistua sanaa.

Voimme vain arvailla tämän puhuvan vaitonaisuuden syitä. Varmasti tiedämme, että William Shakespeare haudattiin huhtikuun 25. päivänä 1616, Stratfordin kaupungissa, joka sijaitsee Avon-joen rantamilla.

Vai odotinko ehkä saavani vihdoin lukea uskottavan ja perustellun kulkutautiopillisen diagnoosin siitä, mikä naapuri Tanskaa oikein vaivaa? Tämä pieni - ymmärsin silloin jo, pikkiriikkinen - mahdollisuus käväisi mielessäni, valmistautuessani klikkaamaan hiirellä mainitulle sivustolle, elimmehän me juuri Kööpenhaminan ilmastokokouksen enemmän tai vähemmän toivontäyteisiä aluspäiviä.

Jo prinssi Hamletin arvion mukaan Tanskanmaassa on "paljon mätää". Kuinka paljon mätää maahan tuli - ainakin pariksi viikoksi, kokouksen ajaksi - entisen lisäksi, on vaikeaakin vaikeampi arviointitehtävä. En tohdi tarttua siihen laskutehtävään, toistaiseksi.

Kuinka paljon mätää maasta poistui, kun kokousvieraat lopulta lähtivät kimppeineen ja kamppeineen, on vähintään yhtä työläs arviointitehtävä. En tohdi tarttua siihenkään tehtävään, näin joulun alla. En ehkä ikinä.


En lainkaan pettynyt, vaikka en saanutkaan Kunnallislääkärin sivustolta lukea uutta patologista hypoteesiä Will Shakespearen kuolinsyystä ja vaikka en saanutkaan tarkkoja taustaselvityksiä "Tanskan taudin" entisemmästä tai nykyisemmästä tuimasta voittokulusta.

Yllätyksekseni ja ilokseni Leo Saukkoriipi, tkl, Tornio, kirjoittaa lehdessä Shakespearesta yleensä ja Shakespearen soneteista erityisesti!

Saukkoriipi - jotenkin shakespearelainen sukunimikin, toivottavasti ei vain pseudonyymi - kirjoittaa: "--Shakespeare tuntuu nostavan runon ja sanojen rehellisyyden ja yksinkertaisuuden, ts. luotettavuuden kaiken muun uskollisuuden edelle." (Kunnallislääkäri No 4/2003) Ja Saukkoriipi julkaisee kolme suomennosta Shakespearen soneteista. Hän on kääntänyt ne peräti loppusoinnuin!

Sonetin numero 76 hän tyylittelee näin:

Miksikä runoni ei uusiudu,

ei suosi vaihteluiden sukkeluutta,

miksi en uutta mittaa omaksu,

sen tuoreutta ja tempon nuorekkuutta?

Miksi vain yhtä samaa kirjoitan

ja kynää tylsään aina samaan roskaan,

kun sanani jo tuntee sanojan

ja syntymänsä syyn kuin minä koskaan.

Voi rakas, sinä ainut aiheeni,

sinä ja rakkaus yhä lauseet täyttää,

niin vanhat sanat nostan uusiksi

ja käytetyt saan uudelleen taas käyttää:

niinkuin on aamu aina nouseva

niin rakkaus yhä kertaa samaansa.

Sattuma korjaa satoa

VAROITUS: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.


James Hiltonin romaani Sattuma korjaa satoa (suom. 1949) on tarina miehestä nimeltä Charles Rainier. Hän on perusteellisesti unohtanut suuren osan entisestä elämästään. Ensimmäisessä maailmansodassa hän on haavoittunut rintamalla ja menettänyt muistinsa.

Hän toipuu joulukuussa 1919, ja hän äkkää että hän on tuiki tietämätön siitä, mitä tällä välin on tapahtunut.

Vuosien saatossa hän kuitenkin alkaa hämärästi muistaa jotakin, ja muistikuvat vainoavat häntä.


Charles Rainier on suuren terästehtailijan poika. Hänen isänsä kuolee, ja hän ottaa liikeasiat hoteisiinsa. Hän ryhtyy myös kansanedustajaksi, parlamentin jäseneksi. Charlesia pidetään menestyvänä miehenä.

Mutta kaiken aikaa hän hämärästi kaipaa jotakin, jotakin - puuttuvaa.

Charles kihlautuu erään neitokaisen kanssa. Tämä on eräs hänen puolisukulaisensa. Tyttö purkaakin kihlauksen selittämättömästi. Lukija saa myöhemmin tietää: kihlaus purkautuu siksi, että neito tuntee Charlesin sydämen pikemminkin hautautuneen miehen menneisyyteen kuin hänen kihlattuunsa, niin kuin tietysti pitäisi.

Charles avioituu sitten sihteerinsä kanssa.


Lopulta, vuonna 1939 Charles Rainier näkee sattumalta näytelmän, joka käsittelee ensimmäistä maailmansotaa, ja tämä näytöskappale palauttaa yhtäkkiä hänen muistinsa.

Alkuvuodesta 1919 hän on karannut lähellä Lontoota sijaitsevasta psykiatrisesta sairaalasta. Näyttelijätär Paula Ridgeway on ystävystynyt hänen kanssaan. Tämä on ollut kiertueella juuri saman näytelmän kera, jonka siis Charles näkee vuonna 1939.

Charles on kutsunut itseään Smithiksi. Charles, siis Smithy, ja Paula ovat karanneet yhdessä ja menneet naimisiin.

Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin Charles yhtäkkiä muistaa kaiken tämän.

Tästä lähtien hänellä on vain yksi päämäärä: löytää vaimonsa Paula, todellinen vaimonsa.

Saavuttaakseen päämääränsä hänen ei täydy ponnistella lainkaan niin paljon kuin hän ensin tulee luulleeksi. Paula-vaimo ja hänen sihteerinsä - jonka Charles on nainut omalla terästehtailijan kunniakkaalla nimellään, on - yksi ja sama nainen!

Ei ole aikaa

Useimmille ihmisille ajan mysteeri on siinä, että koskaan sitä ei tunnu olevan riittävästi.

Näinä päivinä monet monituiset ihmiset heräävät toistuvasti uuteen aamuun ja tuntevat tykönään yhä turhauttavammin, ettei heillä ole lainkaan riittävästi aikaa valmistella joulunviettoa niin kuin valmistella pitäisi.

Ehkä meille ajan riittämättömyydestä kärsiville tavallisille ihmisille - varsinkin joulua valmisteleville perheenemännille - on jonkinlaiseksi lohdutukseksi edes se, että - uskokaa tai älkää - fyysikoilla on jotakuinkin sama ongelma.


Fyysikot - olettehan kuulleet tuosta homo sapiens sapiens -lajiin kuuluvasta väestä? Väen omituisista kirjoitusmerkeistä ja koukeroista ja salaperäisistä heimorituaaleista ei ulkopuolinen juuri selvää saa. Heimon syvimpiä ja ylpeimpiä uskomuksia - näin kertoo meille tieteen sosiologia - on se, että kukaan heimoon kuulumaton ei voi ymmärtää, mistä heimon jutuissa ja menoissa on oikein perimmältään kyse.

Heimon piintyneisiin tapoihin kuulemma kuuluu myös se, että tämä ulkopuolisten ymmärtämättömyys tehdään selvästi tiettäväksi ulkopuolisille. Heimon perusajatus siis näyttää kulkevan seuraavasti: ei ole muita aitoja intiaaneja kuin apassit. Kenties tätä taustaa vasten tulee ainakin pikku osa käsitettäväksi professori Kari Enqvistinkin tähänastisesta valistusmissiosta näillä raukoilla rajoilla ja kalevalaisilla laulumailla. Viittaan erityisesti Enqvistin taannoiseen kirjaan, jonka hän kohdisti "runoilijoille".

On kuulunut maailmalta kummia. Moni Suomen rajojen ulkopuolella vaikuttava apassiklaani - fyysikkoyhteisö - on helisemässä!

Fysiikan lait sisältävät aikamuuttujan, aikavariaabelin, mutta tuo aikavariaabeli kuulemma on osoittautunut ongelmalliseksi. Ainakin Suomen ja Satakunnan ulkopuolella se epäonnistuu epäonnistumistaan tavoittamaan ajan, ajan siten kuin me ihmiset elämme aikaa.

Erityisesti fysiikan aikavariaabeli epäonnistuu tekemään eron menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Ja kun fysiikan tutkijat - vanhaan kunnon ihailtavaan apassihenkeen - sinnikkäästi yrittävät muotoilla meille kaikille yhä yleispätevämpiä luonnonlakeja, tuo pikku t - aikavariaabeli - katoaa siinä tohinassa tykkänään.

Fyysikolle aika käy todella vähiin.


Tähän hankalaan tilanteeseen jumiutuneina monet fyysikot ovat viime vuosina etsineet ja etsivät yhä apua varsin epätavalliselta taholta - filosofeilta.

Filosofeilta? Monelta menee hämmästyksen peukalo ällistyksen suuhun. Useimmista ammattifyysikoista - ja lähes järkiään kaikista peruskoulun ja lukion fyysikoista - moinen kuulostaa melko erikoiselta, vanhanaikaiselta, rahtusen hassunkurisen lystikkäältäkin.

Monen ammattifyysikon kokemus ja selkäydin - ja useimman peruskoulun ja lukion fysiikan lehtorin kokemus ja selkäydin - sanoo, että lähimmäksi mihin fyysikko pääsee filosofiaa on puoliöinen suukopu 'olevaisuuden ytimestä' ja sitä seuraava yltyvä örinä oluttuopin äärellä.

Jopa ne fyysikot, jotka ovat lukeneet vakavaa filosofiaa, epäilevät sen hyödyllisyyttä. Empiiriset kokeet osoittavat toistuvasti, että tusina sivua Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikkiä saa fysiikan tusinamaisterin vakuuttumaan loppuiäkseen, että moisessa touhussa yritetään käsittämättömästi määritellä jotain määrittelemättömissä olevaa. Professori Enqvistkin näyttää perimmältään kuuluvan tähän vakuuttuneiden joukkoon, vaikka ei tusinamaisteri olekaan.

"Totuuden sanoakseni", kertoi taannoin fyysikko Max Tegmark (Pennsylvanian yliopistosta), "luulen että useimmat kollegani ovat kauhuissaan, kun keskustelevat filosofin kanssa - aivan kuin heidät olisi juuri saatu kiinni poistumasta pornoelokuvaesityksestä."

Mutta aina ei näin ole ollut asian laita. Tieteen aikakirjat kertovat yhä edelleen, ainakin alaviitteissään, että filosofit ovat antaneet ratkaisevia sysäyksiä tieteelliseen kehitykseen, jota vaatimattomasti kutsutaan vallankumoukselliseksi. Tähän kehitykseen kuuluvat semmoisetkin - fysiikan arkipäivässä pakertavalle ilmeisesti itsestäänselvät - läpimurrot kuin 1900-luvun alkupuoliskon suhteellisuusteoria ja kvanttioppi.


Nykyäänkin näyttää olevan käynnissä fysiikan uusi vallankumous - tai ainakin oli jokunen vuosi sitten Scientific American -lehden erikoisnumeron mukaan (Vol 16, numero 1, 2006). Fyysikot siis tuolla jossain maailmalla kuulemma kamppailevat otsa hiessä yhdistääkseen nuo kaksi teoriaa: suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian. Tavoitteena on jonkinlainen kvanttigravitaatio, teoria joka aidosti ja perustellusti yhdistäisi kaksi huikean erilaista käsitettä - nimittäin avaruuden ja ajan.

Yksi kamppailun johtajista, Carlo Rovelli Aix-Marseilles´n yliopistosta Ranskasta, sanoo: "Filosofien panos kvanttigravitaatioon, jossa ymmärretään avaruus ja aika uudella tavalla, tulee olemaan hyvin tärkeä."

Yksi esimerkki ongelmasta, jossa fyysikko ja filosofi ovat katsoneet parhaaksi lyödä hynttyyt yhteen, on juuri tuo niin sanottu "jäätyneen ajan ongelma" tai lyhyesti "ajan ongelma".

Ongelma syntyy, kun teoreettinen fyysikko yrittää kääntää Albert Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian kanttiteorian alueelle käyttäen käsitteellistä viitekehystä, jota kutsutaan "kanoniseksi kvantifioimiseksi".

Tämä menettely toimii loistavasti, kun sitä sovelletaan sähkömagneettisiin ilmiöihin, mutta suhteellisuusteorian tapauksessa se johtaa yhtälöön - ns. Wheelerin - DeWitten yhtälöön - jossa ei ole lainkaan aikavariaabelia. Jos tuon yhtälön ymmärtää kirjaimellisesti, se merkitsee ettei maailmankaikkeudessa ole aikaa, että aika on ikään kuin jäätynyt, ettei mikään muutu.

Tuossa yhtälössä tosiaan ei tunnu olevan tolkkua riittävästi, ei meidän maallikoiden, ei filosofin eikä - fyysikonkaan mielestä.


Minäkin aloitin blogin kirjoittamisen - kun en työkiireiltäni ole tätä palstaa aikaisemmin ehtinyt täyttämään - vasta ehtoon esillä, ja maailma on ehtinyt tässä kirjoittamisajassa muuttua jonkin verran. Yhdessä pelikaudessa Porin Ässien jääkiekkojoukkue muuttui taannoin rupusakista ihan ihmeelliseksi mitalisankariporukaksi!

Mutta siitäkin on kulunut hyvästi aikaa, ja maailma on sen kuin vain muutumistaan muuttunut, Ässätkin.

"Mitättömin muistiinpano"

Roland Barthes

Päivänä muutamana luki Roland Barthes Amielin Uneksijan päiväkirjaa. Hän tarkemmin sanoen yritti lukea sitä. Teksti alkoi tökkiä pahemman kerran. Mikä oli hätänä? No, ranskalaisen semiootikkovirtuoosin käteen oli sattunut semmoinen teoksen laitos, joka oli lyhennellen toimitettu versio.

Hyvää tarkoittava toimittaja oli - ajatellen varmaan suuren yleisön rajallista kiinnostusta - poistanut päiväkirjasta lähes järkiään kaikki arkiset yksityiskohdat. Toimittaja oli kyllä säilyttänyt - Barthesin mielestä - "latteat moraaliset huomautukset". Mutta missä olivat huomiot siitä, millainen oli sää silloin ja silloin Geneven järven rannalla?

On tietysti vaikea kuvitella heiveröisempää, mitättömämpää päiväkirjamuistiinpanoa kuin 'millainen sää on'. Kummallisesti Barthes kuitenkin tunsi, että Amielin päiväkirjan toimittaja tosiasiassa panttasi lukijalta mielihyvää jättämällä pois esimerkiksi säähavainnot. Moinen sensurointi Barthesia jurppi. "Tuo sää", Barthes paradoksaalisesti lohkaisi, "ei olisi vanhentunutta, toisin kuin Amielin filosofia."


Ernest Hemingway koki olevansa hiukan vastaavanlaisessa tilanteessa Leo Tolstoin Sodan ja rauhan suhteen. Mutta hän päinvastoin kuin Barthes alkoi kaipailla taitavaa sensuroijaa - kieltämättä - laajahkolle romaanille. "Huomatkaa", Hemingway kirjoitti Esquire-lehdessä, "kuinka teidän on hypättävä suurten poliittista ajattelua sisältävien kohtien yli, joiden hän (=Tolstoi) epäilemättä arveli olevan parasta koko kirjassa kun hän kirjoitti sen, sillä ne eivät ole enää tosia eivätkä tärkeitä, jos ne koskaan olivatkaan enempää kuin ajankohtaisia, ja huomatkaa kuinka tosia ja kestäviä ja tärkeitä ovat ihmiset ja toiminta."

Suurilla poliittista ajattelua sisältävillä kohdilla Hemingway viittaa erityisesti niihin romaanin kohtiin, joissa Tolstoi sivukaupalla esittää 'historianfilosofiaansa'. Suuret filosofiset ajatutusrakennelmat tulevat ja menevät ja - tulevat kenties uudelleen uusin syventynein painotuksin.

Tolstoin suomentaja Esa Adrian tähdentää: "Historianfilosofinen funktio oli Tolstoin mielessä jo aivan alusta saakka. Mahdollisesti Sota ja rauha on hyötynyt myös siitä, että romaanin poleeminen merkitys on tämän päivän lukijan kannalta olematon: Tolstoin julistama historiankäsitys on järkevä ja periaatteessa hyväksyttävä. Mutta sehän syntyi nimenomaan polemiikkina aikansa yksilökeskeistä historiankirjoitusta vastaan."


George Steiner on teoksessaan Tolstoy or Dostojevsky korostanut Sodan ja rauhan kirjoittajan parantumatonta kokemusperäisen ja konkreettisen rakkautta: vaistomaisen epäluuloisesti romaanin kertoja palaa kaikesta abstraktisesta ja yli-ilmaisesta - historianfilosofiastaankin - arkisten yksityiskohtien ylenpalttisuuteen. Edellinen viime kädessä jää enemmän tai vähemmän epävarmaksi mutta jälkimmäinen kantaa toden ja kestävän ja tärkeän ja varman tuntua - paradoksaalisen ainaisesti ja ikuisesti.