Rivieralla - sivistyneesti

Cap Ferrat

 Australian Openia odotellessa


Yksi kirjallisuushistorian värikkäimmistä huippuotteluista käytiin elokuussa 1928 Cap Ferrat'ssa, Ranskan Rivieralla.

Paikkakunta oli vielä tuolloin paljon kauniimpi kuin nyt. Ilmasto oli miellyttävämpi, liikennettä ja saasteita oli vähemmän. "Aurinkoinen ranta", kirjoitti yhdysvaltalainen valtiomies Adlai Stevenson kerran eräälle ystävälleen siellä vieraillessaan, "jolla hämäräperäiset tyypit alikehittyneistä maista seurustelevat ylikehittyneiden naisten kanssa."

Elettiin aikakautta, jonka eetoksesta Stephen Potter tekee selkoa kirjassaan Upmanship.


Kuinka tuolloin pystyi säilyttämään yliotteen tilanteessa kuin tilanteessa? Potter kertoo yhtenä esimerkkinä miehestä, joka uimarannalla pullistelee ruskettunutta vartaloaan. Paras tapa nutistaa pöyhkeilijä oli mennä kysymään: Anteeksi, mutta onko herra ehkä välimerenrotua? Potter vakuuttaa, että silloin pullistelija häipyi niiltä jalansijoiltaan eikä näyttäytynyt ennen kuin oli hankkinut säädyllisemmän värin.


Taannoin armenialaissyntyinen Michael Arlen oli saavuttanut huikean menestyksen romaanillaan Vihreä hattu. Tuota viihdehittiä lukivat varmaan patagonialaiset puotitytötkin. Arlen ei malttanut tyytyä vain tähän kirjalliseen menestykseen.

Hän halusi kukistaa vielä itsensä W. Somerset Maughamin, tuon kaiken kokeneen, rökälemenestyneen, jo ikääntyvän mutta yhä vetreän kirjallisen maailman supertähden - tennisottelussa!

Maugham oli ostanut maurilaistyylisen huvilan Cap Ferrat'sta ja piti sitä tukikohtanaan maailmanmatkojensa välillä.

Somerset Maugham huvilallaan

Ken hylkää pelin, häviää pelin, kuuluu ranskalainen sananlasku. Maugham otti Arlenin haasteen vastaan, hälyttäen kuitenkin apuun Geodfrey Winnin, yhden Englannin parhaimmista silloisista pelaajista (ja myöhemmin Fleet Streetin kuuluisimmista lehtimiehistä). Winn paransi tuota pikaa Maughamin ruostuneen rystylyönnin, ja koko Cap Ferrat'n seurapiirin todistaessa suurta tapahtumaa Maugham pystyi kuin pystyikin peittoamaan  haastajansa

"Taide voitti huijauksen!" kuiskivat hienostelevimmat rouvat melkein kersantin komentoäänellä.

Ja vaikka tummahipiäinen Michael Arlen kesti häviönsä maailmanmiehen tyyliin, ei ottelun tulokseen tyytyväinen Rebecca Westkään voinut olla huomauttamatta:

"Michaelissa on joka toinen tuuma herrasmiestä."

Rebecca West

Kulttuurintutkija Norbert Elias toteaa teoksessaan Quest for Excitement (Kiehtovuuden etsintä, 1986), että nykyajan urheilu, sport, liittyy pitkälle kehittyneeseen sivilisaatioon. Antiikin Kreikassa urheilu oli vielä selvästi sodan jatke. Vastustajan vahingoittamista estävät säännöt olivat vähäisiä. Nykyaikainen sivilisoitunut urheilu on sisäistänyt säännöt ja hallitsee aggressiot. Se siis on yhdellä sanalla sanoen - herrasmiesmäistä.

Eliaksen mukaan sportilla on yhä - viime vuosien valitettavista takaiskuista huolimatta - sivistävä voimansa.

Michael Arlen

Michael Arlen parka! Hänessä sentään oli joka toinen tuuma herrasmiestä, kun taas Petroniuksen  - keisari Neron aikaisen romaanikirjailijan - tennistaiturissa Trimalkiossa ei ole kuutiosenttimetriäkään tuota kallisarvoista ainesta. Pelikentällä Trimalkiolla on tapana näpsäyttää sormiaan:

"Tämän merkin saatuaan kuohilas kiiruhti panemaan yöastian hänen alleen hänen yhä jatkaessaan pallonlyöntiä. Tyhjennettyään rakkonsa hän käski tuoda vettä käsien pesuun ja kasteltuaan hiukkasen sormiaan hän pyyhki ne palvelijapojan hiuksiin."