Black out?

Cicero

Jakob Burckhardt selvittää teoksessaan Konstantinus Suuren aikakausi laajasti antiikin kulttuurin rappeutumisilmiöitä. Kaikenlaisen dekadenssin keskeltä hän kuitenkin tuo ilmi myös, että antiikin ilmaisutaidon ihanteet ja tavoitteet olivat paljon vaateliaammat kuin meidän aikakautenamme.

Sveitsiläinen huomauttaa, että vilkaisu vielä myöhäisenkin keisarikauden Rooman koulukirjoihin saa meidät nolostumaan - jos vertaamme niitä omiin vastaaviin oppikirjoihimme.

Tilanne tosiaan on monissa suhteissa hämmentävä. On muotoutunut ikään kuin semmoinen tilanne, että ennen vanhaan on heitetty keihästä mennen tullen 90 metrin leiskautuksin mutta nykyään vain "kovalla" valmennuksella töin tuskin saadaan  samanlainen keppi lentämään seitsemänkymmenen metrin tienoille.

Myöhäisantiikin "kurssikirjoista" näkyy, mihin suuntaan ja kuinka pitkälle julkinen puhe-esitys ja kirjoitus pyrittiin viemään vielä antiikin kulttuurin iltahämärissäkin, kun barbaarit jo kolkuttelivat sivilisaation porteilla.

Rutifilus Lupus? Aquila? Rufianus? Fortunatianus? Rufinus? Nykyään nuo nimet eivät sano juuri mitään. Tosin jonkun mielessä ne saattavat herättää arvailevia mielikuviakin - ovat varmaan jonkin fantasiaromaanin henkilö- ja paikannimiä! Nimien takaa kuitenkin paljastuu liuta myöhäisantiikin retoriikan opettajia. Heidän oppikirjoissaan esitetään kaikenlaiset lauserakenteet, kielen figuurit ja konstruktion keinot. Ja tietysti niitä kouluopetuksessa myös harjoitutettiin.

Muinaisen retoriikan systeemi oli hienostunut ja monipuolinen. Siinä käsiteltiin ja harjoitutettiin paljon semmoisia esityksen seikkoja, joille ei meidän oppikirjoissamme ole edes käsitettä, saati nimeä. Emme siis ole niistä edes tietoisia. Niitä siis ei ole olemassa. Niitä siis ei - voi olla olemassa?

Ne harvat retoriikan termit, joita nykyään käytetään oppikirjoissa ja joiden käyttöä tosiasiallisesti koulitaan kursseilla, ovat lähes kaikki peräisin antiikista.

Antiikin aikana ihmisten tyylikorvan herkkyys ja herkistys on täytynyt olla nykyistä paljon korkeammalla tasolla. Ihanne ja todellisuus ovat tietysti aina kaksi eri asiaa, mutta kuitenkin...

Meillä on viime viikkoina noussut julkinen poru muutamasta lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opetussuunnitelmaan kuuluvasta käsitteestä, eritoten kertojasta. Termi kuuluu modernin retoriikan piiriin, lähinnä kertomuksen teorian eli narratologian osastoon.

On kirjoiteltu asiasta lehtien mielipidepalstoilla ja verkkomaailman keskustelufoorumeilla. On valiteltu että ylioppilaskokelailta vaaditaan moisten käsitteiden ymmärrystä ja soveltamiskykyä. Joku suivaantunut punakynälehtori on saattanut jopa purkaa näräänsä Opettaja-lehdessä. Suivaantunut on saattanut antaa epäsuorasti - tahattomasti? - vieläpä ymmärtää, että kyseessä ovat käsitteet ja termit joita yksikään lukion lehtori ei ymmärrä ja abiturienteistakin vain muutama.

Eilen järjestettiin taas valtakunnassa äidinkielen ja kirjallisuuden tekstitaidon koe. Tämän päivän kotimaan uutisissa kerrotaan mm.:

"Viime aikoina esillä on ollut koeohjeissa käytettyjen käsitteiden vaikeaselkoisuus, mutta jotain lienee tänä vuonna opittu. Esimerkiksi termi moniäänisyys oli selitetty vastausohjeissa.

Tähän olivat myös Haakana ja Virtanen (Kallion lukion kokelaita) kiinnittäneet huomiota. "Ykköstehtävä oli hyvin avattu. Yksiselitteisiä tehtävänantoja", sanoo Virtanen. "Ilman sitä selitystä mulle olisi saattanut tulla pieni black out. Että mitäs tuo moniäänisyys tarkoittikaan", kertoo Haakana." (Helsingin Sanomat 13.2.2010)

Näin pääkaupungissa. Entä maakunnissa? Huittisissa Lauttakylän lukion lehtori Nina Naatula on kommentoinut Satakunnan Kansalle (13.2.2010):

"Harmillista oli se, että osa tehtävistä oli varsin epämääräisiä. Moni taisi joutua miettimään pitkään, mitä kysymyksellä oikein tarkoitetaan, kun vastaaminen lienee päätarkoitus. -- Olen varma, ettei käsite "moniäänisyys" ollut kokeen erittelytehtävässä kaikille selvä."

Naatula on mitä todennäköisimmin oikeassa. Mutta mitä mieltä ylimalkaan olisi pitää valtakunnallisia virallisia, tiukasti valvottuja ja säänneltyjä kokeita - "kaikille selvistä asioista"?

Rufinus, muuten, esittelee jopa sanojen mitallisuuden eri tyyppejä ja myös sanaryhmien metrisiä eroja ja selvittää niiden sopivuutta lauseen asemiin, alkuun, loppuun tai muualle. Hän esimerkiksi osviittaa, milloin olisi hyvä aloittaa lause anabestilla tai spondeella.

Anabestilla?

Spondeella?

Nykyabiturientille - ja monelle muullekin - saattaisi tulla tilapäinen, akuutti  black out, jos joku häntä neuvoisi aloittamaan tietty lauseensa anabestilla tai spondeella.

Hänelle saattaisi käydä hiukan niin kuin kävi entiselle pojalle.

"Ei tommosta ookkaan!" huudahti poika, kun ensi kerran näki - kirahvin.