Ei mahdu viisaus yhteen kieleen

Thomas Mann  (Kuva: Wikipedia)

Päiväkirjassaan Fin de siecle 1999 Matti Klinge panee merkille, että Max Weberin ja Thomas Mannin suhteesta on tehty kokonainen kirja. Teos kuulemma on englanninkielinen ja vieläpä amerikkalaisen kirjoittama. Tästä huolimatta kyseessä ei liene selvitys, joka käsittelisi mainitun kahden herran keskinäistä homoeroottista suhdetta. Otaksun että Klinge viittaa Harvey Goldmanin teokseen Politics, Death and The Devil, Self and Power in Max Weber and Thomas Mann (1992).

Klinge sanoo tarttuvansa moiseen tuotokseen epäilyksin. Hän vetoaa yleisen suvaitsevaisuuden periaatteeseen - "sallittakoon jokaiselle ennakkoluulonsa". Arvon professori vaikuttaa suhtautuvan amerikkalaisen henkilön englanninkieliseen yritykseen ymmärtää kahta saksankielistä kulttuuriheerosta niin kuin se olisi jonkun riikinruotsalaisen - upsalaisen? - akateemisen kynäniekan ruotsinkielinen yritys ymmärtää suomalaisen saunan kulttuurista ydinolemusta, erityisesti saunatonttua ja Löylyn Henkeä.

"Jokaisella kielellä", arvioi Klinge, "on etunsa ja haittansa, englanti ei minusta sovellu tällaisiin yhteyksiin, ainakaan kuvaamaan Saksan kirjallisuutta. Sillä Weber on tietysti kirjallisuutta, litteraturaa."

Klingen mukaan ranskalainen, saksalainen ja englantilainen tyyli poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Klinge tähdentää että tyyli  - eikä pelkästään kirjallinen tyyli - on ennen kaikkea ajattelun, "konsipioimisen tyyli, ja siksi myös elämän ja sen ilmiöiden kuvaamisen tyyli". Klinge on vakuuttunut, ettei Eurooppaa voi - esimerkiksi amerikkalainen - ymmärtää, jos asianomaisella ei ole kontaktia näihin kolmeen kieleen. Pitäisi kuulemma lukea jotakin niillä kirjoitettua, usein. Klinge ajautuu tässä kohden päiväkirjamerkintäänsä elliptisiin lisäyksiin: "Sitten tietysti venäjä, espanja, italia - hollanti, tanska, ruotsi. ja varmaan myös puola. Suomi..."

Ezra Pound toteaa Lukemisen aakkosissaan, ettei koko inhimillinen viisaus mahdu yhteen ainoaan kieleen eikä yksi ainut kieli pysty ilmaisemaan inhimillisen käsityskyvyn kaikkia muotoja ja asteita. "Tämä on", huomauttaa Pound, "hyvin vastenmielinen ja karvas tosiasia. Mutta en voi jättää sitä sanomatta."

Klinge tunnustaa ranskan  olevan  hänelle "mentaalisesti läheisin" kieli. Se on hänen mukaansa täydellisin ja hienoin. Antiikin latina ja kreikka jatkuvat eritoten ranskassa, koska "se" - Klinge sanoo - "on kehittänyt juuri sitä kulttuuria eteenpäin". Kielellä täytyy olla sisältö, sanoma, Klinge tähdentää. Tähän on kyllä syytä huomauttaa ylimuistoisesta kokemuksesta, että ihmiset osaavat olla kaikilla kielillä yhtä tyhmiä.

Klingeä näkyy miellyttävän nobelisti Andre Gidenkin esittämä käsitys, että ranska on abstrakti, englanti taas hyvin konkreettinen kieli. Tämä on mitä kiintoisin kielten ilmaisuvaroja ja -voimaa koskeva aspekti. Luotettava englantilainen asiantuntija - hyvin kumpaakin kieltä taitava - saattaa olla olennaisesti yhtä mieltä Giden ja Klingen kanssa.  Novellisti, esseisti ja kriitikko V. S. Pitchett luonnehti takavuosina yhtä Geoge Sand -englanninnosta näin: "--versio on erinomainen, sillä se tulee hyvin lähelle kaikuvaa sanastoa ja sen erikoisen fysikaalisia kielikuvia. Jos jotain puuttuu, se puuttuu siksi että englanti nuokahtaa helposti lähes evankeliseen sävyyn. Kieltämme ei ole tehty oopperamaista tarkkuutta varten, ja meillä on luvallisen liioittelun perinne niukkaa. Abstraktiot menettävät sen intellektuaalisen muodollisuuden, jolla ranskassa on täsmällinen sointinsa."

Klinge tulkitsee samaista asiakokonaisuutta, omasta mielestään tietysti niin sanoakseni Kanaalin parempaa puolta korostaen: "Ranskalaisuus on myös vakavuutta ja uskoa paatokseen, moraaliin, yleiseen, englantilainen vetää aina understatementiin, vitsailuun. Englanti sopii kaupan kieleksi, ranska politiikan."