Luen Klingeä

Bogart Syvässä unessa

Ikimuistoisesti Paula Koivuniemi - yhdessä iskelmäkipaleessaan - "kuuntelee Tomppaa" (Tom Jonesia).

Sivilisaation piirissä silti  mutta  aika lailla "Walesin tiikerin" tanhuvilta  takavasemmalla me muutamat harvat - Unto Hämäläinen, Erkki Tuomioja, Osmo Pekonen? - puolestamme luemme Matti Klingeä, jopa hänen päiväkirjojaan.

Voimme tehdä muutakin, toisin kuin 1920-luvulla Valery Larbaud saatuaan käsiinsä James Joycen Odysseuksen. Larbaud aivan hullaantui teokseen, eikä voinut sitten pitkiin aikoihin tehdä muuta kuin lukea sitä lukemasta päästyäänkin.

Luemme Klingeä, silloin tällöin, ja ainakin minä luen Klingeä yhtä intensiivisesti - yhtä "fascinoituneena", itsensä herra professorin suosikkisana - kuin Paula Koivuniemi kuuntelee Tomppaa.

Olemme siis yksiä sivilisaation "harvoja onnekkaita" (Happy Few), joihin suuremmoinen Stendhal viittasi 1800-luvulla. Kun Paula Koivuniemi kuuntelee Tomppaa, hän on yhtä onnekas mutta ei suinkaan kuulu muutamiin harvoihin Walesin tiikerin kuuntelijoihin, koska näitä kuuntelijoita yhä on monta monituista miljoonaa.


Välistä Klingeä lukiessani tunnen olevani kuin yksityisetsivä Philip Marlowe (Raymond Chandlerin luoma mainio romaanihenkilö).

Kun avaan Klingen päiväkirjan satunnaisesta kohdasta, saattaa minusta  yhtäkkiä tuntua ikään kuin olisin varta vasten kutsuttu kenraali Sternwoodin palatsiin - työtehtävissä. Siellä palatsissahan eteishallikin on kaksikerroksinen, ja ulko-ovista - kertoo Marlowe - "olisi mahtunut sisään joukkueen verran intialaisia norsuja".

Klingenkin maailmassa on takuuvarmasti dimensioita - esim. historiaa ja maantietoa -, ja hän pitää kyllä huolen, että ilmapiirissä on riittävästi "toista astetta".

Klinge tähdentää: "Pidän suurena kunniana sitä, että kollegani Risto Alapuro julkaisi juuri minun juhlakirjassani kuuluisaksi tulleen tutkielmansa "ensimmäisestä ja toisesta asteesta", eli siis juuri siitä itsereflektoivasta asenteesta, joka myös tuottaa kyvyn nähdä ilmiöissä, itsessä ja toisissa sekä "ensimmäisen", välittömän suoran totuuden tason että "toisen", tarkastelijan itsensä suhteellistavan totuuden.

-- Minun käsittääkseni suomalainen pitäytyminen "ensimmäiseen asteeseen", jota siis voimme sanoa jyrkentäen vaikka tosikkomaisuudeksi tai provinsiaalisuudeksi, periytyy pitkälti uskonnollisesta kulttuuristamme ja siinä etenkin kahdesta kerrostumasta. Pitkälle 1700-luvulle ja vielä 1800-luvulle jatkuneeseen raamatullis-ankaraan luterilaiseen ortodoksiaan, tiukasti varjeltuun ja tiukasti Raamattu-sidonnaiseen puhdasoppisuuteen, ja toisaalta siihen usein suoraan liittyneeseen asketistiseen ja kulttuurivihamieliseen pietismiin. Molemmissa on kysymys oikeassa olemisesta, ja varsinkin jälkimmäisessä esiintyy uskoa kalvinististyyliseen valittujen, uskovaisten, heränneiden, oikeiden oikeassa olevaan ja siksi pelastuvaan massaan, joka tekee jyrkän eron "kadotuksen tiellä" kulkeviin.

Luterilainen ortodoksia on saksalainen ilmiö, pietistinen lahkolaisuus sai voimakkaita virikkeitä anglosaksisesta maailmasta. Luulen että (pohjois)amerikkalaisen kulttuurin perusominaisuuksia ovat juuri oikeassa oleminen ja sovittavan, rakastavan huumorin puute. Sama leima  on meillä pohjalaisuudessa."

Matti Klinge

"Toisen asteen"  klingeläisessä ajatus- ja kulttuurimiljöössä sitä miehen täytyy tehdä mitä miehen täytyy tehdä - Marlowekin liikkuu Sternwoodien palatsissa cooliin tapaansa, ja sitä paitsi Marlowen lailla olen opiskellut yliopistossa ja osaan vieläkin puhua yleiskieltä "jos tarvitaan".

Niinpä toisinaan  - lukeakseni taas Klingeä - sonnustaudun vasta vasten niin kuin Philip Marlowe sonnustautuu kenraali Sternwoodin  tapaamiseen: ylläni on ruudinsininen puku, tummansininen paita, solmio ja taskunenäliina, mustat mokkakengät sekä mustat villasukat, joissa on tummansiniset raidat. Olen siis siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta on aivan samantekevää tietääkö joku sen vai ei. Olen juuri sellainen "kuin hyvinpukeutuneen yksityisetsivän pitääkin olla".

Marlowe on menossa tapaamaan "neljää miljoonaa dollaria" (kenraali Sternwoodia, romaanissa Syvä uni). Minä  puolestani olen menossa lukemaan  - neljää miljoonaa sanaa? (Klingen päiväkirjoja ja muita teoksia)

Sternwoodien palatsin eteishallin ovien yläpuolella on leveä lasimaalaus: mustaan haarniskaan sonnustautunut ritari pelastamassa naista, joka on sidottu puuhun ja jolla ei ole verhonaan muuta kuin erittäin sopivasti pitkä tukka. Ritari on työntänyt kypäränsä silmikon ylös voidakseen paremmin seurustella ja hän kopeloi parhaillaan naista puuhun sitovien köysien solmuja pääsemättä puusta pitkään. Marlowe tulee ajatelleeksi, että jos hän asuisi tässä talossa, hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko kiivetä auttamaan miestä. Marlowen mielestä mies ei oikein näytä yrittävän tosissaan.

Matti Klinge on maalannut  - hän on innokas harrastelijamaalarikin -  yhden ritarillisen sanavision, joka olisi paikallaan hänen päiväkirjapalatsinsa avaran ja kaksikerroksisen  ("toinen aste"!) eteishallin lasimaalaukseksi. Klinge kirjoittaa:

"Daktyylit ja spondeet. Huomaan melkein hätkähtäen näiden niin keskeisten, rakkaiden! käsitteiden kohdalla, miten tärkeitä ja luonnollisia asioita heksametri ja pentametri ovat minulle. Ilias ja Odysseia, Ovidius ja Vergilius, Manninen ja Koskenniemi, Goethe, ehkä kaikkein eniten Runeberg... Että minun maailmani täytyy olla rytmittynyt sillä tavalla ja että se on eurooppalainen maailma, eurooppalais-suomalainen, ja että se, ajattelen melkein kauhistuneena, ei ehkä olekaan monien muiden mielessä samoin rytmittyvä... Tätä asiaa täytyy miettiä enemmän! Ja tietysti alexandriini. Thomas Mann mietti 1919 heksametrin olemusta, sen myönteistä henkeä." (Päiväkirjastani Fin de siecle 1999, s. 235)


Matti Klinge on kelpo kulttuuriritarina ryhtynyt puolustamaan  - ei, pelastamaan! - klassisia runomittoja, ja olen tullut kerran pari ajatelleeksi, että jos minä editoisin hänen päiväkirjaansa, minun olisi ennemmin tai myöhemmin pakko ryhtyä auttamaan Klingeä puolustamaan  - pelastamaankin! - klassisia runomittoja. Ritarina Klinge ei näytä yrittävän oikein tosissaan.