Triumfi?

Vain harvalukuisen yläluokan nuorukaiset saivat korkeampaa opetusta klassisen antiikin aikana. Se oli nykymielessä lähinnä lukio- ja yliopistotasoista. Keskeistä opetuksessa oli seitsemän vapaata taidetta eli "liberaalia taitoa". Näihin kuuluivat kielioppi, retoriikka, dialektiikka, aritmetiikka, musiikki, geometria ja astronomia.

Koulutus oli tarkoitettu, niin kuin englantilaiset sanoisivat, gentlemanneille.

Rooman keisariaikana tuo koulutus oli supistunut jo paljolti kolmeen ensin mainittuun. Triviumin - kieliopin, retoriikan, dialektiikan - opiskelu pohjusti eritoten roomalaiseen aikaan lainopin opiskelua ja käytäntöä. Opetusohjelma oli peräisin kreikkalaisilta sofisteilta. Sofistisen liikkeen opetusohjelma tähtäsi ensi sijassa älyn koulimiseen. Georg Henrik von Wright on selventänyt: "Koulutus rakentuu kolmen oppiaineen varaan: grammatiikan, joka opettaa meille kielen muodon, dialektiikan, joka opettaa meille ajatuksen muodon, ja retoriikan, joka ohjaa meidät sulattamaan yhteen nämä kaksi muotoa niin että osaamme esittää asiamme selvästi ja kuulijoita vakuuttavasti."

Klassisessa kreikan kielessä poliitikkoa kutsutaan reetoriksi, puhujaksi. Sofistisen liikkeen ja 'demokraattisessa' kaupunkivaltiossa vallinneen poliittisen elämän läheinen yhteys on ilmeinen.

Sofisteja pidetään läntisen maailman käänteentekevinä innovaattoreina kasvatusopin historiassa. He ovat muodollisen sivistyksen ensimmäisiä teoreetikkoja. On muistettava, että sofistien opetukseen kuului myös mathemata - eivätkä siihen kuuluneet vain aritmetiikka ja geometria vaan myös astronomia ja musiikki (harmoniaoppi). Keskiajalla grammatiikka, dialektiikka ja retoriikka saivat yhteisnimityksen trivium, ja artitmetiikkaa, geometriaa, astronomiaa ja musiikkia kutsuttiin yhteisnimellä quadrivium.

Werner Jaegerin   - Paideian suuren tutkijan - mukaan voimme sanoa, että kreikkalaisen korkeamman kasvatuksen järjestelmä - siis sofistien 'opintosuunnitelma' - nykyään  yhä vallitsee koko sivistyneessä maailmassa.

Antiikissa arvostettiin paljon sujuvaa ja rikasta puheilmaisua, samoin kuin sujuvaa ja rikasta kirjallista ilmaisua. Tekstejä oli tapana lukea ääneen. Vasta myöhäisantiikin aikana tuli tavaksi lukea äänettömästi. Osuvasti Mika Waltari antaa roomalaisen sankarinsa  - "kaiken" nähneen ja kokeneen  - senaattori Minutus Manilianuksen  (Ihmiskunnan vihollisissa) muistella nuoruuttaan:

"Mutta joutilas elämäni loppui äkkiä. Isäni hankki minulle synkän ja narisevan puhetaidon opettajan, joka pilkallisesti korjasi jokikisen sanani ääntämistä ja valitsi tahallaan ääneen luettavaksi vain ikäviä teoksia, jotka opettavat mielenmalttia, kohtaloon alistumista ja miehisiä hyveitä. Oli kuin isälläni olisi ollut erehtymätön kyky hankkia minulle tuskastuttavia opettajia."

Menestyksekäs julkinen puhe oli  miehen korkeimpia triumfeja, ja se kruunasi julkisen menestyksen politiikassa. Yleisö oli myös kouliintunut kriittiseksi ja osasi vaatia tasokkuutta. William Shakespeare antaa Julius Caesar -näytelmässään Marcus Antoniukselle vaikuttavan puhetaidollisen kyvyn. Caesar on juuri murhattu. Forumilla toimitetaan asiaankuuluvia hautajaisseremonioita tyrannin ruumiin äärellä. Brutus puhuu kansalle. Antonius puhuu kansalle:

"Ystävät, Rooman kansalaiset, kuulkaa!
En Caesaria kiitä, mutta hautaan.
Pahatpa työmme usein eloon jäävät,
Mut hyvät haudatahan luumme kanssa.
Niin käyköön Caesarinkin. Jalo Brutus
Hän sanoi vallanahnaaks Caesarin;
Jos oli niin, se oli julma rikos,
Ja julmast' on sen sovittanut Caesar.
Ma Bruton suostumuksella ja muiden -
On Marcus Brutus, nähkääs, kunnon mies,
Niin, kunnon miehiä he kaikk' on, kaikki -
Nyt pidän hautapuheen Caesarille.
Hän ystäv' oli, hyvä, hellä mulle,
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
Ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.
Toi kotiin Roomaan vankeja hän paljon,
Rahastot niiden lunnahilla täyttäin;
Oliko siinä Caesar vallanahnas?
Kun kurjuus vaikeroi, niin itki Caesar;
Kovempi luonnoltaan on vallanahnas:
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
Ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.
Kolmesti Lupercalioissa hälle
Taritsin kruunun, kolmasti hän kiels sen,
Sen näittehän; tuo vallanahneutt' onko?
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä.
Ja, totisesti, hän on kunnon mies.
En Bruton puhetta ma vääräks väitä.
Mut haastan tässä siitä, minkä tiedän.
Ol' ennen teille rakas hän, ja syystä,
Siis mistä syystä ette suris häntä?
Oi äly! villipetoon pakenit sa,
Ja ihmisist' on järki mennyt! - Anteeks!
Tuoll' arkuss' Caesarin on luona sydän,
Vait olla täytyy, kunnes palajaa se."

(Suomentanut Paavo Cajander)

Shakespeare osoittaa epäsuorasti, että retoriikan mitalilla on nurja puolensa. Sofistien opintosuunnitelma näyttää edellyttävän, että menestyvät poliitikot - reetorit - ovat myös hyviä ja kiitettäviä poliitikkoja. Entä jos he ovat Marcus Antoniuksen tapaisia, joita kansa mieluusti seuraa?


Nuorukaiset saattoivat joutua melkoiseen valmennukseen silloisissa opinahjoissa. Jotkin niistä olivat yhtä suuressa maineessa kuin myöhempien aikojen Oxford tai Cambridge, esimerkiksi Rhodoksen koulu oli. Retoriikan opettajat koulivat nuoria miehiä silloisten ihanteiden mukaan.

Arvostivatko antiikin ihmiset liikaa retoriikkaa? Olisiko ollut tähdellisempää opettaa yläluokan nuorille joitakin "hyödyllisiä" taitoja, sen sijaan että heitä koulittiin puhumaan ja kirjoittamaan sujuvasti ja vaikuttavasti ja tyylikkäästi?

Suuremmoinen  sveitsiläinen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt on esittänyt jotakuinkin seuraavansisältöisen vastauksen: Meillä modernin aikakauden ihmisillä ei ole oikeutta ratkaista asiaa niin kauan kuin meidän kohtalonamme on tuottaa ja varsinkin "kuluttaa" nykyistä ympärivuorokautista ja jokatuuttista päällekaatuvaa mediaesitystä - puhetta ja kirjoitusta. Meillä ei siis ole asiaperusteista kanttia ratkaista kysymystä niin kauan kuin korkeintaan yksi sadasta koulutetusta ihmisestä  edes tietää mitään - cicerolaisen periodilauseen tosi taiteesta.