 |
Australian Openin jälkeen
Joka vuosi kenttä laajenee,
verkko liikkuu taakse, pallo
humahtaa ohi - lisäkiertein.
Käytän kakkossyöttöäni,
kohotan syvemmälle, lyön enemmän poikittain,
pysyn poissa verkolta, enkä kykene
voittamaan.
Kuten jokainen hupsu voi kertoa,
on aika
pelata peli puhtaasti
pelin itsensä takia - ylistää
valkoisen kalkin pöllähdyksiä,
kätellä
ja virnistää.
_________
Toiset vetäytyvät
muiston lämpimiin kulmauksiin,
keksivät uusia sääntöjä, uusia pelejä
ja voittavat.
Suihkun kuumien keihäiden alla
pelaan joka pisteen uudestaan,
ja uudestaan,
ja uudestaan,
taas.
Viisaus on vanhojen miesten
luonnollinen askare -
antaa ruumiin mennä,
kattotuolien, koinsyömien ja rapistuneiden,
sortua.
Mutta öisin unissa näen
vanhan miehen
pelaamassa tyhjällä kentällä
kuun
himmeiden valonheittimien alla
jänteettömällä mailalla -
ei verkkoa, ei palloa, ei peliä -
ja silti pelaamassa voittaakseen.
Paul Petrie (suom. J.P.)
REFLEKTIO: Heikki Miettinen uutisoi tämän päivän Helsingin Sanomissa, että takavuosien tennissuuruus Boris Becker ei ole heltynyt Andy Murrayn kyyneliin. Skotti liikuttui kyllä aika lailla, hävittyään grand slam -kaksinpelin loppuottelun Roger Federerille.
"Andy kuuluu", sanoi Becker brittiläisessä Daily Telegraph -lehdessä, "maailman huippuihin seuraavat viisi vuotta, mutta hän tarvitsee nurkkaukseensa jonkun, joka osaa kertoa, miten grand slam -turnaus valloitetaan. Se on kiipeämistä tenniksen Mount Everestille."
George Vecsey on vakuuttanut meidän kaikkien tennisfanien puolesta, että me ymmärrämme: tässä urheilumuodossa on kaikki - rakkaus, valta, seksi, raha, väkivalta, aggressio, manipulointi - koko inhimillisen käyttäytymisen kirjo, jopa silloin tällöin reilu ele tai inhimillisen hengen kosketus. Tennis sublimoi tai jalostaa jonkin verran inhimillistä käyttäytymistä. Se saa ihmisiä verkon vastakkaisille puolille, ja antaa meidän fanien seurata tätä - kuten Platon sanoisi - kaunista leikkiä.
Tämän bloginpitäjän kaltainen varttunut tennisfani - olen sentään nähnyt livenä, suorassa tv-lähetyksessä, Fred Stollen pelaavan Wimbledonin keskuskentällä! - mieltää nykypäivän huippuotteluiden tuoksinaa usein myös vanhojen aikojen valossa.
Nykyisin me katsomme, kuinka tennistä pelataan Rod Laver -areenan tai Flushing Meadowsin metallisen tappotahtisissa oloissa.
Silti me saatamme mieltää jopa jonkun syöttöhirmun - kaksimetrisen huljopin ässäkoneen - yksitotisuuden vaiheilla häivähdyksen pelin vanhasta romanttisesta, persoonallisesta ja klassisesta luonteesta. Silti me saatamme toisinaan aistia modernin viimeisen päälle viritetyn grand slam -kentän vaiheilla ikään kuin häivähdyksen vanhan West Side Tennis Clubin murateista ja ruohosta ja sivistyneistä tavoista.
Se on hiukan ihmeellistä.
Se ei ole vähän, näinä myöhäisinä maailmanaikoina.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti