Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus!

Erno Paasilinna

Muistelmateoksessaan  Tähänastisen elämäni kirjaimet  (1996) Erno Paasilinna panee merkille, että joittenkin mielestä hän on aforismeissaan kuvannut kansaa melkein mytologisena olentona. Paasilinnan mietelmien kuvastamana kansa siis näyttäytyisi ikään kuin kaiken muun yläpuolella olevana ja oikeutettuna hallitsemaan itseään oman tahtonsa mukaan. "Niin sen pitäisi ollakin", huomauttaa Paasilinna.

Paasilinnan mielestä tähän näkemykseen ei sisälly mitään suurta filosofiaa. "Kansa on minulle", määrittää hän, "avara yleiskäsite, joukko ihmisiä jotka eivät jaa valtaa, mutta jotka on pakotettu vallanalaisuuteen, aina ja kaikkialla. Yksilöihin jaettuna kansa sisältää tietysti monenkirjavan joukon tyyppejä kelpo kansalaisista kaikenlaiseen roskaväkeen saakka, koko ihmiselämän kirjon. Mutta yleisesti, terveen ja kunnioitettavan enemmistön muodostama kansa on se perusta, joka kannattaa koko valtahierarkiaa, koko yhteiskuntaa, ja millainen on kansan kokonaistilanne, sellainen on yhteiskunta."

Musta aukko -kokoelmassa Paasilinna tiivistää: "Kaikki rikokset tehdään kansaa vastaan, muu on mahdotonta."

Kaikuuko Paasilinnan kansa-käsityksessä vielä  hiukan Ranskan vallankumouksen aatteetkin, kuin kosmisena taustasäteilynä? Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus!


Vastikään, asiasta kolmanteen mennäkseni, tarkistin Wikipediasta että tuo Ranskan vallankumouksen iskulause kuuluu alkukielellä  - niin kuin olin muistavinanikin - toisessa järjestyksessä kuin suomeksi. Liberte, Egalite, Fraternite!  (Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys.) Kesken kaiken rupesin miettimään: miksi? Miksi sanat ovat eri järjetyksessä? Onko meillä  suomalaisilla ehkä olennaisesti eri poliittisia painotuksia kuin pateettisilla patonginpurijoilla? Vai onko eri järjestys vain sattumaa?

Fraasin iskusanojen erilainen jakauma  - uumoilen - selittynee enemmän kielellis-retorisista kuin poliittisista syistä. Kielellinen intuitio sanoo, että tuo jako - vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus - on tehokkaampi ja vaikuttavampi kuin mikään muu noiden  sanojen mahdollinen suomenkielinen yhdelmä. Vai olisivatko esimerkiksi nämä seuraavat versiot parempia?

Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!

Tasa-arvoisuus, veljeys, vapaus!

Tasa-arvoisuus, vapaus, veljeys?

Veljeys, tasa-arvoisuus, vapaus!

Kielellinen intuitiomme sanoo, että juuri mikään noista mahdollisista yhdelmistä  ei ole yhtä hyvä kuin tuntemamme vakiojärjestys. Tuossa vakiojärjestyksessä on jotain taikaa. Se voi tulla syvältä. Syvemmältä kuin menninkäisen huokaus.

Uteliaisuuteni täten herättyä rupesin tutkimaan tarkemmin  nimenomaan Erno Paasilinnan suhdetta 'vapauteen, veljeyteen, tasa-arvoisuuteen', tosin  tällä erää vain niin sanoakseni asian retorisesta aspektista. Mutta päätin tutkia tätä vähäistä  sitäkin eksaktimmin! Minua alkoi kiinnostaa erityisesti, kuinka Paasilinna käyttää kolmen peräkkäisen sanan jaksoa lauseen tärkeimmissä asemissa, lopussa ja alussa.

Aristoteles  Nikomakhoksen etiikassaan (1094b 24 - 25) teroittaa mieliimme, että sivistyneen  ihmisen merkki on etsiä asioiden luokittelun täsmällisyyttä vain niin pitkälle kuin asioiden luonne sallii. Aristoteleen mukaan siis on ilmeisen yhtä typerää odottaa matemaatikolta todennäköisyyspäättelyjä kuin on vaatia retorikolta demonstratiivia todistuksia.

On siis syytä myös pohtia, menevätkö tällaiset laskelmat jo liian pitkällekin.


Poimin Erno Paasilinnan Siperialaisesta estetiikasta satunnaisesti sata (100) virkettä. Tutkin jokaisen virkkeen kolme viimeistä sanaa. Laskin jokaisen sanan pituuden kirjaimien määrän mukaan.  Sitten tutkin virkkeiden kolmanneksi viimeisten sanojen  keskimääräisen pituuden, siis niiden kirjainten määrän keskiarvon. Sitten tutkin  virkkeiden toiseksi viimeisten sanojen keskimääräisen pituuden. Sitten virkkeiden viimeisten sanojen keskimääräisen pituuden.

Keskiarvotulokset osoittautuivat seuraaviksi:

kolmanneksi viimeinen sana 7,75 kirjainta,

toiseksi viimeinen sana 7,82 kirjainta

ja

viimeinen sana 8,92 kirjainta.


Eikö virkkeen kolmen viime sanan keskinäinen keskimääräinen pituussuhde ole jotakuinkin sama kuin Ranskan vallankumouksen iskulauseessa -  alkukielellä tai suomeksi? Olennaisinta tällaisessa kolmikossa näyttää olevan se, että kolmas komponentti on kahta edeltävää ja jokseenkin samankokoista sanaa selvästi pitempi.

On huomionarvoista, että Paasilinnan samaisen sadan virkkeen kolmen ensimmäisen sanan keskinäinen pituussuhde on toisenlainen. Niiden  keskimääräiset pituudet  kirjaimina ovat seuraavat:

ensimmäinen sana 7,36 merkkiä,

toinen 6,90 merkkiä

ja

kolmas 7,59 merkkiä!

Honore de Balzac toteaa unohtumattomassa romaanissaan Kadotetut illuusiot, että ihmisajatuksen alueella kaikki on bilateraalista. Ideat ovat binaarisia. Balzacin mielestä kritiikin henkilöitymä on kaksikasvoinen Janus. Hän on nerouden symboli. "Vain Jumala on kolminainen",  lisää Balzac.

Wikipedian selvitys, muuten, huomauttaa, että Ranskan vallankumouksen iskufraasiin kuului vielä  yksi painokas loppukomponentti - OU LA MORT! (TAI KUOLEMA)

Jätettiinkö tuo viimeinen, neljäs komponentti  - kuolema - vähin äänin pois iskufraasista, kun ruumiita - vallankumouksen "uhreja" - alkoi kohta tulla kuin kesällä kärpäsiä? Vai jätettiinkö se pois pikemminkin kielellis-retorista syistä?