Avansoitua!

Volter Kilpi

Motto: "Itse luin sitä joskus nuorena jonkin matkaa."


                               Matti Klinge



"Ei Kilpi ole kaikille; ei edes joka toiselle",  arvioi  Elmer Diktonius Volter Kilven (1874 - 1939) myöhäistuotantoa. Kilven Saaristosarjasta onkin muodostunut kirjallisuushistoriallinen käsite, jopa varoittava esimerkki.

Kun Alastalon salissa I - II oli ilmestynyt vuonna 1933, kriitikkojen enemmistön oli vaikea tavoittaa hänen kestävin ominaislaatunsa ja arvonsa. Ei ihme, sillä itse Kilpi väitti aikaansaannoksestaan Diktoniukselle: hän on luonut "teknillisesti aivan uutta, jotakin yhtä avansoitua kuin esim. Joycen tai Proustin luomat".

Kilpi näyttää - 1930-luvun suomalaiset kulttuuriolot huomioon ottaen -  olleen niin uhkarohkea ja totunnaiset rajat ylittävä sanataiteilija, että hänet yleensä pyrittiin sivuuttamaan - kummallisuutena. Vielä 1960-luvulla luonnehti Kai Laitinenkin Suomen kirjallisuus V:ssa: "Keinotekoisempaa, hermeettisempää tekstiä ei suomalaisessa kirjallisuudessa kukaan toinen ole luonut."

Hämmennys kuitenkaan ei liene johtunut pelkästään Kilven kielen vaikeudesta. Koko Saaristo-sarja -  Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä (1934), Kirkolle (1937) -  on perusluonteeltaan sellainen, että sitä varmaan useimmat lukijat lähestyvät väärin odotushorisontein.

Kilpi itse huomautti: "Kirjoihini joutuu heti alussa aivan väärään asenteeseen, jos ne käsittää romaaneiksi. Ne ovat lähimmin eepoksia, vaikka suorasanaisia. Eepoksessahan on situatsio keskiönä, kuvauksen näköalojen avautuessa tästä keskiöstä kuinka avaralle hyvänsä sekä ajassa että paikassa ja ihmiskohtaloissa. Käsittäisin, että esim. Iliadin rakenteen voi määritellä juuri tähän tapaan, mennäkseni suoraan suurimpaan esimerkkiin. Romaanin kuvauksen kohteena on tapahtumakehitys, eepillisen kuvauksen vissi elämällinen totaliteettikehä."


Eeppinen tilannekonseptio on periaate, josta muodostui Volter Kilven koko Saaristosarjan rakentava perusta. Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä -teoksen kertomukset sekä Kirkolle ovat kaikki yhden ainoan "antavan situatsion kehittelyjä, joista on näköaloja minne vain situatsio antaa aihetta silmää luoda".

Kilpi kärjisti: "Tapahtuu paradoksi: mitä vähemmän kertomista, sitä enemmän kerrottavaa." Juoniaineksen typistäminen tai melkein poistaminen merkitsee näissä Kilven teoksissa itse kuvauspiirin melkein rajatonta laajentamista.

Pitäjän pienimpiä -kokoelman novellit ovat lähinnä normaaliproosaa. Alastalon salissa on jo kielellisesti mutkikkaampi kuin novellit. Kirkolle on kolmikosta vaikein kielenparreltaan.

Siinä Volter Kilven kieli on vieläkin tyylitellympää kuin Alastalon salissa. Paikoitellen Kilpi jakaa tekstinsä jopa runoriveiksi. Tosin ne tekijän mukaan "ovat vain paisuvampaa proosaa, joka ymmärtämisen helpottamiseksi on jäsennetty lausejaksojen hengityksen mukaiseksi".