The Central Man

Dante

"Mitä se merkitsee", kysyy Matti Klinge päiväkirjassaan (14.4.1999), "että kaikki saksalaiset, kaikki saksalaiset, ovat lukeneet Goetheä, pakosta tai vapaaehtoisesti, mutta niin, että Goetheen voi vedota, viitata, assosioida aina ja kaikkialla?"

Ainakin se saattaa Saksanmaalla merkitä tukalaa tuokiota suomalaiselle korkean tason vierailijalle - liikeneuvottelijalle tai poliitikolle tai virkamiehelle -, joka päiväohjelman puurastamisen jälkeen istuu iltaa auvoisien ja vieraanvaraisten isäntien  kanssa ja kutsumana. Siinä sitten rentoutumaan! Goethe? Goethe? Kuinka nykysuomalainen selviäisi tällaisesta yllättävästä kulttuurikuilusta?

Hän ei taitaisi pystyä tekemään  ihan  "irlantilaisia" - irlantilaiset näet ovat englantilaisessa kansanperinteessä esitetty sukupolvien ajan järkiään tyhminä ja kaikista maailman keskeisistä asioista tietämättöminä.

Päivänä muutamana - tämä on Christopher Hitchensin suosikkivitsejä - nyrpeä englantilainen työnjohtaja seisoksii rakennustyömaan portilla Lontoossa. Sataa tihuttaa, ja on muutenkin ikävä päivä. Työnjohtajaa lähestyy nuhjuinen hahmo piippu suupielessä ja rispaantuneessa sadetakissa. Työnjohtaja tuumii, että siinä on taas yksi helvetin irlantilainen rahaa kerjäämässä. Irlantilaiskaveri laahustaa työnjohtajan eteen. Hän kysyy, olisiko töitä.

"Et näytä siltä, että tietäisit, mitä eroa on girderillä (niskapalkilla; ääntyy suunnilleen göödö) ja joistilla (kannatinpalkilla; ääntyy suunnilleen tsoist)", sanoo työnjohtaja.

"Tiedänpä", sanoo irlantilaisveikko tuohtuneena. "Ensimmäinen kirjoitti FAUSTIN ja toinen ODYSSEUKSEN."

Mutta... pianhan Saksanmaalla suomalaisvieras pääsee puhumaan jalkapallosta!

Matti Klinge vastaa omaan kysymykseensä, että se merkitsee suurten kansojen luonnollista koossapitävää kulttuurisidettä. Hän luettelee muilta kielialueilta Goetheä vastaavia hahmoja. "Venäjällä on Pushkin, Englannissa Shakespeare, Ranskassa kokonainen joukko kirjallisia kaikkien tuntemia suuruuksia Montaignesta, Molierestä, Racinesta ja Voltairesta Victor Hugoon, Baudelaireen ja lukuisiin tämän vuosisadan suuruuksiin. Ranskan lukiolaiskielessä on käsite Comorac - Corneille, Moliere, Racine; ne opitaan kunnolla. Ja niihin voidaan aina viitata ja myös viitataan."

En voi olla huomaamatta, että Klinge jättää luettelostaan pois Italian ja Danten.  Poisjättö ei johtune pelkästään retorisesta syystä - triadin vaatimuksesta - vaan syyt ovat syvemmällä.  Tosin kaikki italialaiset, kaikki italialaiset, ovat lukeneet Dantea.

Saavatko italialaiset koululaiset ja opiskelijat  - keskimäärin - jotenkin erilaisen vamman sielulleen loppuiäkseen kuin venäläiset Puskinista, englantilaiset Shakespearesta, ranskalaiset Racinesta, kun joutuvat pakollisena opinto-ohjelmanaan tutustumaan myös Danten säkeisiin? Ajautuvatko he suhtautumaan Toscanan suureen poikaan ehkä hiukan niin kuin suomalaiset koululaiset ja opiskelijat jahkaantuivat  - vanhemmilla sukupolvilla on tästä vielä kokemusta - suhtautumaan Kalevalaan ja sen luojaan Elias Lönnrotiin, jopa Aleksis Kiveen?

1800-luvulla saattoi vielä englantilainen taidehistorioitsija ja yhteiskuntafilosofi John Ruskin kirjoittaa, että Dante on "the central man of all the world" (koko maailman keskeinen ihminen).

Stendhal

Stendhal (1783 - 1842) on ollut modernistikirjailijoiden suuria esikuvia. Hän oli myös suuri Italian ystävä ja asui siellä useaan otteeseen. Monelle kirjallisuuden rakkaimpia romaaneja on Stendhalin Parman kartusiaaniluostari.

"Minulla -- on ollut tapana", kertoo Helen af Enehjelm, "muutaman vuoden väliajoin lukea uudelleen romaanit Punainen ja musta sekä Parman kartusiaaniluostari, joiden lukeminen merkitsee yhtä varmaa nautintoa kuin ikuisesti uuden pianokonserton kuuleminen tai kutsu ystävien luo, joiden parissa viihtyy. Itse asiassa Stendhalin kahden suuren romaanin lukeminen tarjoaa hyvin monipuolista nautintoa: siihen sisältyy löytäjäiloa, jota kokee tavatessaan uuden kasvin, tuntemisen iloa, joka täyttää mielen, kun Griegin Conserton ensimmäiset akordit erottuvat orkesterin pauhinasta tai kun juuri avatusta viinipullosta nousee sieraimiimme odotettu tuoksu, tuntee samaa vapautusta kuin matkustaessaan etelään, samanlaista ajatustoiminnan kiihtymistä kuin shakkipelin aikana, lapsuusajan intiaaniromaanien jännitystä, samaa onnentunnetta kuin maatessa selällään kukkivalla kedolla katsellen taivaalla hitaasti purjehtivia pilviä."

Stendhal valitteli päiväkirjassaan erään aikalaisrunoilijan tyyliä näin:

"Varmasti hän hyötyisi suuresti yksityiskohtaistamalla, tarkentamalla vertauksiaan.

Kuljen majesteetillista jokea ylävirtaan.

Miksi hän ei nimea Reiniä tai Rhonea?"

Danten ilmaisutapa pystyy tarkentamaan lukijan mielikuvaa juuri Stendhalin toivomalla tavalla. Dante käyttää hyvin rajaavia sanoja ja sanontoja, kuvia ja vertauskuvia - niiden semanttinen informaatio on suuri, käyttääkseni aikamme tieteen neutraalia käsiteapparaattia.

Kuin Aleksanteri sai Intiassa
kuumassa nähdä armeijansa ylle
satavan liekkien, maahan asti yltäin,


ja siksi käski joukkojansa maata 
hän polkemaan, nuo lieskat yksitellen
pois että sammuisivat jalkain alta,


niin lankesi nyt iankaikkistuli,
ja hiekka syttyi hehkumaan kuin taula
tulusten alla, vaivaa tuimentain.

(Helvetti, 14. laulu; Elina Vaaran suomennos)

Nobel-kirjailija T. S. Eliot on pienessä, hienossa italialaismestaria käsittelevässä tutkielmassaan vakuuttunut, että vaikka Dante kuvaa kolmiosaisessa Komediassaan  - Helvetissä, Kiirastulessa, Paratiisissa - matkaa kuolemanjälkeiseen maailmaan, Dante tosiasiassa kuvaa ihmisen elämää tässä maailmassa.

Uskonnollista Dantea voi tulkita ja arvostaa  korostuneesti maallisena taiteilijana. Juuri niin tekee suuremmoinen tutkija Erich Auerbach teoksessaan Dante als Dichter der irdischen Welt ( Dante maisena runoilijana, 1929).  Vastaavasti on hyvä lukea ja tulkita Gustave Flaubertia - puhdasta taiteilijaa jos ketä! - historian ja yhteiskunnan terävänä kriitikkona. Mutta toki on hyvä muistaa, että Dantea on tutkittu ja tulkittu kiintoisasti uskon aspektikin huomioon ottaen.