Demonisuus

Friedrich Nietzsche

1700-luvun alkupuolella saattoi Alexandre Pope kirjoittaa luottavaisesti säkeensä:

Nature and Nature's laws lay hid in Night.
God said, Let Newton be! and all was Light.

(Luonto ja luonnon lait lojuivat yön kätköissä.
Jumala sanoi, Tulkoon Newton! ja kaikki oli valoa.)

Luonnontiede tuntui kulkevan voitosta voittoon. Maailma vaikutti ymmärrettävissä ja hallittavissa olevalta harmonialta: symmetriseltä ja johdonmukaiselta. Mutta onko maailma tuollainen rationaalinen todellisuus?


Johann Wolfgang von Goethe (1749 - 1832) uskoi jo nuorena löytäneensä kaikkialta oudon voiman, ja tuo voima sekä veti häntä puoleensa että kauhistutti häntä silloin. Se viehätti. Se tuntui vaaralliselta.

Omaelämäkerrassaan Tarua ja totta elämästäni hän vielä vanhuksena yrittää hahmottaa sitä. Kyseessä on - kuten hän sanoo - "ainoastaan ristiriitojen muodossa esiintyvä asia", ja se on tuskin "minkään käsitteen, vielä vähemmän minkään sanan avulla ilmaistavissa olevaa". Goethestä ilmiö kuitenkin on todellinen, ja hän ehdottaa sille nimeä 'demonisuus'.

Hän luonnehtii ilmiötä: "Se ei ollut jumalallista, sillä se näytti järjettömältä, ei inhimillistä, sillä siitä puuttui ymmärrys, ei pirullista, sillä se oli hyvää tekevää, ei enkelimäistä, sillä se ilmaisi usein vahingoniloa. Se muistutti sattumaa, sillä siinä ei ollut mitään johdonmukaisuutta; se oli kaitselmuksen kaltainen, sillä se viittasi johonkin yhteyteen. Se tuntui läpäisevän kaikkea sitä, mikä meitä rajoittaa, se näytti mielin määrin käyttelevän olemassaolomme välttämättömiä aineksia, se veti aikaa kokoon ja avarsi avaruutta. Se näytti viihtyvän ainoastaan mahdottomuuden alueella, mahdollisen se näytti halveksien työntävän luotansa."

Kun  romantikkojen maailmankuva yleensä yhä synkentymistään synkentyi, William Blake (1757 - 1827) oli poikkeus. Romantikoista hän oli täysverisin mystikko.

Hän kyllä tuomitsi näkemäänsä pahaa terävänäköisesti. Teollistuminen ruhjoi jo silloin perinteisiä elämänmuotoja. Teollisuus kurjisti laajenevia vähäosaisten työläisten massoja. Rikkaat riistivät köyhiä yhä ahneemmin ja yhä tunnottomammin.

Mutta Blaken mukaan perimmäinen todellisuus on "Energiaa", ja se taas on "Iankaikkista Riemua"!

Blaken maailmankuva ei ollut olennaisesti rationaalinen. Hänen Taivaan ja helvetin avioliittonsa (1789) on  siekailematon antirationaalisen viisauden käsikirja, niin kuin sata vuotta myöhemmin Friedrich Nietzschen Näin puhui Zarathustra. Blake sivaltaa:

"Kohtuuttomuuden tie johtaa viisauden palatsiin."

"Vihan tiikerit ovat viisaampia kuin valistuksen hevoset."

"Energia on ainoa elämä, ja se tulee ruumiista; järki on energianraja ja ulommainen piiri."

Ken haluaa elää täydesti - antaa Blake ymmärtää - hänen täytyy hyväksyä todellisuuden ristiriitaisia vastakohtaisuuksia  - myös omassa itsessään.

Arthur Schopenhauer (1788 - 1860) lienee romantiikan aikakauden ajattelijoista synkin. Hänenkin metafysiikkansa on irrationaalista. Tosiolevainen vain ilmenee ihmiselle maailman näennäisenä moninaisuutena, mielteinä.

Ihmisen tietoisuus - "minä" - on vain yksi alkuykseyden - mystiseksi jäävän 'tahdon' - erilaistumaa mielteiden harhakimpuksi, Majan hunnuksi, kuten Schopenhauer intialaisittain sanoo. Tajuttomuuden yöstä eloon herätessään kukin ihminen "huomaa olevansa yksilö loputtomassa maailmassa lukemattomien yksilöiden joukossa".

Schopenhauer määrittää ihmisen osaa: "Koko elämä julistaa, että maisen onnen on määrä raueta tai tulla tunnustetuksi illuusioksi. Syvällä olioiden olemuksessa piilevät siihen taipumukset. -- Suhteellisen onnelliset ovat onnellisia enimmiten vain näennäisesti, tai sitten he ovat  kuten pitkäikäiset harvinaisia poikkeuksia, joihin täytyi mahdollisuuden jäädä avoimeksi - houkuttimena. Pienessä niin kuin suuressakin elämä esittäytyy jatkuvana petoksena. Lupaustaan se ei pidä - paitsi ehkä näyttääkseen, miten vähän toivottavaa toivottu oli; niin meidät pettää milloin toive, milloin toivottu. Elämä antaa vain ottaakseen. Etäisyyden taika kangastelee meille paratiiseja, jotka katoavat kuin näköharhat, jos olemme uskoneet ilveeseen. Onni kuuluu niin ollen aina tulevaisuuteen tai sitten menneisyyteen, mutta nykyisyyttä voi verrata pieneen, tummaan pilveen, jonka tuuli kuljettaa aurinkoiselle taivaanlaelle; sen edessä ja takana on kirkasta, vain se itse heittää aina varjon. Nykyisyys on niin muodoin aina riittämätön, tulevaisuus taas epävarma ja menneisyys palautumaton."

Ilmiöiden turhuus - Schopenhauerin mukaan - paljastuu ajan katoavana muotona. Nautintomme ja ilomme raukeavat käsiimme. Elämä on onnellisinta herättäessään vähiten huomiotamme. Ja vielä parempi tila olisi olo ilman mielteitä - siis elämän vastakohta!

Romantikot haastoivat klassisen käsityksen maailmasta harmonisena kosmoksena. He tunsivat, ettei todellisuus syvimmältään ole rationaalinen kokonaisuus. Johdonmukaisuus ja symmetria kyllä ovat ihmisjärjen kannalta kiitettäviä ominaisuuksia. Mutta johdonmukainen ja symmetrinen maailma on suljettu. Suljetusta maailmasta tulee ihmishengen vankila.

Koe-eläimiä - palaamassa kotiin häkkiin?

REFLEKTIOTA: Helmikuun 28. päivänä 1999 kiinnitti Matti Klinge  päiväkirjassaan huomionsa siihen, että György Konrad oli vastikään arvioinut Euroopan Unionin tilaa. Konrad oli esittänyt: EU on valistuksen lapsi, mutta nyt tarvitaan romantiikkaa!

Miksi? Klinge selvittää: "Eurooppa-aate on liian monille nykyään järjen ja kukkaron asia, mutta se ei voi riittää."

Klinge tähdentää Konradin puhuneen kuulijakunnalle, jonka oletetaan muistavan valistuksen ja romantiikan vastakohtaisuus. Klingen mukaan valistuksen järkiusko osoittautui riittämättömäksi. Kehkeytyi tunteen ja tahdon emansipaatio - haluttiin siis vankilasta.

Klingen - "fiksun miehen", kuten Veijo Meri häntä on luonnehtinut - silmä on osunut myös Ragnar Granitin kertomaan tutkimustulokseen.

Tämä Nobel-palkinnon saanut tieteilijä näet selvittää eräässä esseessään laboratoriorottien omituista käyttäytymistä. Koe-eläinrotista oli osa päässyt karkuun häkeistään öisin. Kokeita tehneet luonnontieteilijät olivat silloin joutuneet merkillisen  tosiseikan todistajiksi: osa rotista oli pyrkinyt häkistään ulos takaperin, häntä ja peräpää edellä. Rotat olivat jääneet nalkkiin siihen asentoon, ja ne löytyivät tässä oudossa tilassa aamusella, kun hoitajat ja tutkijat tulivat töihin.

Granitin mukaan oikean selityksen keksiminen kesti kauan. Se kerta kaikkiaan ei ollut helppoa. Kävi kuitenkin ilmeiseksi, että rotat eivät olleetkaan pakenemassa häkeistään vaan palaamassa kotiin häkkiin öisiltä harharetkiltään.

Klinge sanoo: "Selityksen keksiminen oli vaikeaa, koska tutkijat elivät muiden nykyajan ihmisten tavoin rousseaulais-romanttisen luonto-vapausaatteen maailmassa."

Matti Klinge korostaa, että hän itse ei suinkaan halua luopua romantiikan suuremmoisesta perinnöstä.