Flakaa vai flakutta?

Purjeita Volter Kilven maisemissa

Volter Kilven  eeppisestä kielestä havaitsee varmaan ensiksi luonteenomaisimpina piirteinä pitkät virkkeet, asiallisten yksityiskohtien kerrostumisen ja sivulauseiden versomisen rehevästi kuin bambumetsä. Silmiinpistävän runsaasti Kilpi lisäksi viljelee murrepohjaisia tai omatekoisia sanoja.

Varsinkin Kilven sanasto on takavuosina saanut monet kielimiehet protestoimaan tai suorastaan - pöllämystyneiksi. Suomen kielen professori Aarni Penttilä puuttui aikoinaan Virittäjässä (1945) asiaan. Penttilä ihmetteli, miksi Kilpi oikeastaan käyttää esim. muotoja jälelle pro jäljelle, keräjille pro käräjille, aamusti pro aamulla.

Niilo Ikola osoitti vastineessaan, että tällaiset muodot perustuvat vanhan kirjasuomen käytäntöön tai länsimurteisiin.


Penttilä rohkeni ihmetellä myös, miksi "Kilvellä parkki flakaa, kun kerran moista eivät tunne lounaismurteet sen paremmin kuin yleiskielikään (murteessa flakutta)". Niilo Ikola ei kaihtanut tiedustella - toisin kuin Penttilä - murretta taitavalta kustavilaiselta - Volter Kilven syntymäpitäjä oli Kustavi - tätä yksityiskohtaa. Murreoppaan ilmoituksen mukaan juuri verbi flakaa on vanhaa Kustavin murretta. Muodosta fakutta opas sanoi, että se taitaa olla jotain "lasten kieltä".


Eräässä toisessa yhteydessä professori Penttilä oli suoraan sitä mieltä, että "Kilven kielikorva ei ollut tavallisessa mielessä hyvä... ettei hän varmasti ja helposti hallinnut näitä meidän tavanomaisia tyylikeinojamme". 

Virittäjän kirjoituksessaan Penttilä antoi juuri Kilven yhteydessä hienokseltaan ymmärtää, ettei Kilpi "aina osaa ulkopuolisten kannalta riittävästi arvostella ilmauksiaan, niiden joukossa omia kotosanojaan". 

Aarni Penttilän ja Niilo Ikolan pikku polemiikki osoittaa ainakin sen, että Volter Kilven kielenkäytön erikoisuuksia täytyy arvioida syvempiä kriteerejä käyttäen kuin vain mekaanisia oikeakielisyyssääntöjä soveltaen - saattaapa  alan professorismiehen murretuntemuskin osoittautua kehnoksi lyömäaseeksi  Kilven arvioinnissa, kuten Penttilän tapaus muistuttaa.

 
Volter Kilpi oli joutunut jo 1900-luvun alkupuolella hankaluuksiin oikeakielisyysmiesten kanssa eräiden suomennostöidensä takia. Kilpi julkaisi Virittäjässä (1907) asian tiimoilta kirjoituksen Maallikon kielimietteitä. Kirjoituksella on kantavuutta hänen myöhäistuotantonsakin kannalta.


Kilpi kirjoitti: "Luulen, että syy tähän mielipiteitten eroavaisuuteen on ainoastaan siinä, ettei meillä vielä ole esiintynyt tarpeeksi suuria väkivaltaisia kielenuudistajia, jotka, suuren sisällisen elämän täyttäminä, olisivat ajatustensa ja tunteittensa ilmaisuiksi olleet pakotetut väljentämään kielemme ilmaisukeinoja, tai oikeammin, päässeet tilaisuuteen näyttämään mitä kielellämme voi ilmaista, ja siten opettaneet kielentutkijoillemme käytännöllisesti, mitä muotoja kielessämme oikein piilee. Semmoiset kielenluojat ovat kyllä olevat ainaisen tuskan aiheita sääntönappuloita hypisteleville kielentutkijoille, joiden kaavakkeisiin ne eivät tahdo mahtua, mutta kieli tarvitsee elääkseen semmoisia anarkisteja."