Liekehtivän sydämen suulla

Volter Kilpi

Professori Aarni Penttilän epäily, ettei Volter Kilvellä ollut tavallisessa mielessä hyvää kielikorvaa ja ettei hän helposti hallinnut "näitä meidän tavanomaisia tyylikeinojamme", tuntuu nykyisin merkillisen harhaanosuvalta.

Penttilä näet oikeastaan tohti epäillä, ettei Kilpi - sallittakoon minulle tämä kärjistys - olisi pystynyt kirjoittamaan esim. kiitettävää ylioppilasainetta tai jotain vastaavaa. Ylioppilasaineessa tarvitaan "tavallisessa mielessä" hyvä kielikorva ja "meidän tavanomaisten tyylikeinojemme"  sujuvaa hallintaa - eikä juuri paljon muuta. Asiasisältöä näet täytyy olla joka tapauksessa riittävästi, niin kuin kaikessa hyvässä kirjoittamisessa.

Volter Kilpi, muuten, kyllä hallitsi ns. normaaliproosan tekniikan. Siitä on näytteenä hänen postuumi teoksensa Gulliverin matka Fantomimian manterelle (1944).


Runoilija ja maantieteilijä Aaro Hellaakoski oli professori Aarni Penttilän veroinen kielentaitaja. Hän puolestaan arvioi Kilven kielikorvan ja -taidon melkoisen korkeaan arvoluokkaan. Hellaakoski kirjoittaa:

"Kilpi on temmannut sanalliseksi materiaalikseen kansankielen koko rehevän alkuvoiman. Siitä hän on kyennyt muokkaamaan sellaisen sanallisen ilmaisuvälineen, joka ei missään suhteessa jää jälelle parhaimmista, mitä meillä on kuultu. Kun tämä aines, tämä kieli on jalostettu sellaiseen ilmeherkkyyteen ja sellaiseen soinnilliseen loistoon kuin vain Kilpi kykenee, kun tämän kieliaineksen ylitse on kumottu vertausten ja luonnonkuvausten koko runsaudensarvi, ja kun tämä kaikki on hallittu kokeneen taiteilijan kädellä, saadaan tyyli, joka ymmärtääkseni olisi kypsä käymään vaikka ranskalaisten makutuomarien eteen."

Kirjallisuuden harrastajan ei soisi suoralta kädeltä uskovan kumpaakaan näistä  - ei Penttilää, ei Hellaakoskea - kielemme asiantuntijoista. On syytä itse arvioida asiaperustein Kilven mahdollisia taiteellisia ansioita ja heikkouksia.


Volter Kilvellä oli erityinen suhde kieleen. Hän selvitti: "Minulle on kieleni luonnollisin asia maailmassa, mutta nähtävästi ei muille. En tiedä sepittäneeni ainoatakaan sanaa, vaan ovat sanani kaikki ilmaisun ilmiajamia. Lepään sanottavani yllä niinkauan, että oikea sana saapuu. Ajavana voimana on ilmaisun täyteläisyys, poljennon oikea hengitys ja kuvakokonaisuuden plastillisuus, ja nämä pusertavat kielen uumenista sanapukunsa, kun vain malttaa olla odottavana  ja alttiina mediona. Sanataide on olemuksellista prosessia, eikä tietoista rakentamista."

Eräässä toisessa yhteydessä Kilpi totesi: "Todellinen kieli hersyy syvemmistä lähteistä kuin johtelevan ja yhdistelevän järjen kylmältä alasimelta, vain liekehtivän sydämen suulla ja luovien aivojen ahjossa sulaa kielen rauta juoksevaksi, ja vain sieltä noudettu hehkuva on alasimellekin taipuvaa."

Kirkolle-teoksessa sanaluokkien väliset rajat liukenevat. lauseiden sanajärjestys etääntyy totutusta, ja tuntuu kuin suomen kieli syntyisi uudelleen, loisi sellaisia vivahteita ja saavuttaisi sellaisia ulottuvuuksia, joita ei muulloin ole suomenkieliseen tekstiin tavoitettu.

Hauva vauhdissa

Mainio esimerkki on seuraava kuvaus kisailevista koirista. Se tempaa kyllä mukaansa muutamia muitakin kuin Kennelliiton paatuneimpia jäseniä:

"Siinäkös otetaan käpälistä irti, minkä pussikkaparista harppaa lähtee, kierretään kehää ja loikitaan väistöä, kiilitään menoa korvat lupussa ja väijytään varoa kidat huohossa, luikitaan maha matalilla, kun laukka loikkii, läähötetään kuve piehtarilla, kun kieli haukkoo, neitokainen kiidossa, nuorpoika kirmassa, kynnet kapsamassa ruohojen sinkaa, hammas hälvimässä leikin irstaa; viistoa ja väistöä, vauhkoa ja veuhtomista, koska liehto on nuorta ja veri viskoo, käpälä on kapsas ja lapa lipsas, kuononturpa tuore ja veträ jäsenten tempo."


Semanttisessa katsannossa tekstin jokaisella oudollakin sanalla on tehtävänsä ja merkityksensä. Teksti ei ohene pelkäksi äännemaalailuksi eikä rytmiharjoitukseksi.

"On selvää", on huomauttanut Kai Laitinen, "että tällaisin keinovaroin työskennellessä kielen sävyasteikko huimasti laajenee."


Reflektiota:  Volter Kilven taiteen vaiheilla havisee yhä kiistaton ja luovuttamattoman kovanaamainen (hard-boiled) korkeakirjallinen ilmapiiri.

Moni 1960-luvun ja 1970-luvun nuoren sukupolven kulttuurikellokas katsoi asiakseen - kitarat  ja saksofonit  soiden ja helistimet heiluen - kiivetä alas matalampien taiteiden tanhuville noista  mielestään yli-ilmaisista korkeakirjallisista  norsunluutorneista, joissa vain tuikeat ja kylmät tuulet tuntuivat tempovan.

Silloin tällöin vieläkin muutama näistä takavuosien kulttuuritaisteluiden veteraaneista jaksaa huomautella - kuin ehdollisena refleksinä? pakkoliikkeenä? kouristuksena? - , että hän on "uhmakkaasti edelleen rillumarei-kulttuurin ihailija ja roskakulttuurin kannattaja". Näin julisti äskettäin hovioikeudenneuvos Jukka Kemppinen  (blogissaan 9.3.2010). Kemppinen on Catulluksen ja Wallace Stevensin runouden intoutunut suomentaja. Hän on myös tunnettu sarjakuvien harrastaja.


Kemppinen arvioi: "Matala kulttuuri tuli laajemmin tietoisuuteen 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. -- Siitä alkaen on ollut luvallista pitää sekä Kipparikvartetista että King's Singersistä." 


En pysty arvioimaan, kuinka suppeasti populaarikulttuuri on ollut yleisessä tietoisuudessa ennen 1960-lukua.
En edes yritä arvata, keneltä tai keiltä on  - ennen 1970-luvun alkua - täytynyt pyytää lupa pitääkseen sekä Kipparikvartetista että King's Singersistä.

Tässä tietysti nyt ensimmäiseksi on muistutettava  - puolin ja toisin - yleisen suvaitsevaisuuden periaatteesta. "Sallittakoon", tähdentää  kunnianarvoisa  Matti Klinge, "jokaiselle ennakkoluulonsa."

M. A. Numminen

Yksi takavuosien staroista, joka riemukkaasti ylensi alempia taiteita, M. A. Numminen,  näyttää kääntäneen kelkkansa näihin päiviin tultaessa. "Nykyään oikeaa vastakulttuuria", vakuuttaa Someron suuri poika, "voi olla vain syvään yleisivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa." (Helsingin Sanomat 10.3.2010)

Ei Numminenkaan silti kadu - hiukan  pystypäistä Edith Piaf-efektiä ja Tapio Rautavaaran  haulit himaan -asennetta toisiinsa sekoittaen? - osallistumistaan "rientoihin".

"Olisin jäänyt", hän huomauttaa, "paljosta hauskasta paitsi. Ja olisinko edes pystynyt elättämään itseäni kokeellisen musiikin ja taidemusiikin tekijänä?"


Parhaimmillaan Kemppisen ja kumppaneiden julistamat ja soveltamat kulttuuriasenteet ovat ilmentäneet reipasta,  ironista  camp-henkeä. Syvimmillään näissä  asenteissa on ollut jopa hesseläistä sisäkierteistä huumoria. 

Enemmän kuin ripaus tuosta sisäkierteisestä huumorista kuitenkin on osoittautunut vuosikymmenten mennen  - itsetuhoiseksi nihilismiksikin? Ei tässä näin pitänyt käydä, on havahtunut myös M. A. Numminen huomaamaan. 

Kun kultaisella 1960-luvulla Vanhalla ylioppilastalolla pontevasti oikein  paneelissa keskusteltiin ongelmasta "Onko hyvä iskelmä parempi kuin huono sinfonia?", eivät nuoret paneelikeskustelijat edes painajaisunissaan pystyneet kuvittelemaan nykytilannetta ("viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa"). 

Se oli inflaatioiden ja devalvaatioiden aikaa. Sanomalehti Uuden Suomen  konservatiivinen pakinoitsija Olli saattoi vitsailla: "Oli kerran markka." Miten kävi? Ei ole enää meillä Uutta Suomea. Ei ole enää meillä markkaa. Vitsit ovat vähentyneet tai ainakin niitä on täytynyt vaihtaa.

Kuinka arvioida esimerkiksi Volter Kilven taidetta ja Kipparikvartetin taidetta toisiinsa nähden? Ovatko ne yksinkertaisesti keskenään yhteismitattomia - ja sillä siisti? Vai ovatko ne edes jossain suhteessa yhteismitallisesti arvioitavissa keskenään?


Ainakin sekä Volter Kilvellä (ks. edellä lainaamaani Kilven tekstikatkelmaa) että Kipparikvartetilla esiintyy  koira-aihelma. 

Kukapa  meistä 1950- ja 1960-luvun lapsista ei olisi kuullut ja kuulemasta päästyäänkin kuullut Kipparikvartetin bravuurinumeroa Hauva ikkunassa? Esitän nyt arvoisille lukijoille arvioitavaksi ja nimenomaan vertaillen Volter Kilven koirakuvauksen kanssa  arvioitavaksi myös Kipparikvartetin  bravuurinumeron sanataiteellisen puolen (musiikillinen puoli löytynee You Tubesta).

HAUVA IKKUNASSA


Oi katsohan, vaari, pientä hauvaa (HAU, HAU), 
mi ikkunasta kurkistavi. 
Jospa kysyisit, vaari, tuota hauvaa (HAU, HAU); 
sen ostaisin mielelläni.


Oi vaari, jos hauva olis mulla, niin mitään mä pelkäisi en!
Sais rosvotkin vastahan tulla; pois hauvani ajaisi sen.


Oi katsohan, vaari, pientä hauvaa (HAU, HAU), mi
ikkunasta kurkistavi.


Jospa kysyisit, vaari, tuota hauvaa (HAU, HAU); 
sen ostaisin mielelläni. En tahdo mä saada papukaijaa; 
sen kanssa ei telmiä vois. 
Mä kuulin, ett' napurissa Maijaa
yks' sellainen purrutkin ois.


En myöskään mä tahdo kultakalaa; 
se opi ei kävelemään.
Sen kissa vois syödä joskus salaa; 
siks' huoli en mirriäkään.


Mut katsohan, vaari, pientä hauvaa (HAU, HAU),
mi ikkunasta kurkistavi.


Jospa kysyisit, vaari, tuota hauvaa (HAU, HAU);
sen ostaisin mielelläni.