Rivieralla - sivistyneesti

Cap Ferrat

 Australian Openia odotellessa


Yksi kirjallisuushistorian värikkäimmistä huippuotteluista käytiin elokuussa 1928 Cap Ferrat'ssa, Ranskan Rivieralla.

Paikkakunta oli vielä tuolloin paljon kauniimpi kuin nyt. Ilmasto oli miellyttävämpi, liikennettä ja saasteita oli vähemmän. "Aurinkoinen ranta", kirjoitti yhdysvaltalainen valtiomies Adlai Stevenson kerran eräälle ystävälleen siellä vieraillessaan, "jolla hämäräperäiset tyypit alikehittyneistä maista seurustelevat ylikehittyneiden naisten kanssa."

Elettiin aikakautta, jonka eetoksesta Stephen Potter tekee selkoa kirjassaan Upmanship.


Kuinka tuolloin pystyi säilyttämään yliotteen tilanteessa kuin tilanteessa? Potter kertoo yhtenä esimerkkinä miehestä, joka uimarannalla pullistelee ruskettunutta vartaloaan. Paras tapa nutistaa pöyhkeilijä oli mennä kysymään: Anteeksi, mutta onko herra ehkä välimerenrotua? Potter vakuuttaa, että silloin pullistelija häipyi niiltä jalansijoiltaan eikä näyttäytynyt ennen kuin oli hankkinut säädyllisemmän värin.


Taannoin armenialaissyntyinen Michael Arlen oli saavuttanut huikean menestyksen romaanillaan Vihreä hattu. Tuota viihdehittiä lukivat varmaan patagonialaiset puotitytötkin. Arlen ei malttanut tyytyä vain tähän kirjalliseen menestykseen.

Hän halusi kukistaa vielä itsensä W. Somerset Maughamin, tuon kaiken kokeneen, rökälemenestyneen, jo ikääntyvän mutta yhä vetreän kirjallisen maailman supertähden - tennisottelussa!

Maugham oli ostanut maurilaistyylisen huvilan Cap Ferrat'sta ja piti sitä tukikohtanaan maailmanmatkojensa välillä.

Somerset Maugham huvilallaan

Ken hylkää pelin, häviää pelin, kuuluu ranskalainen sananlasku. Maugham otti Arlenin haasteen vastaan, hälyttäen kuitenkin apuun Geodfrey Winnin, yhden Englannin parhaimmista silloisista pelaajista (ja myöhemmin Fleet Streetin kuuluisimmista lehtimiehistä). Winn paransi tuota pikaa Maughamin ruostuneen rystylyönnin, ja koko Cap Ferrat'n seurapiirin todistaessa suurta tapahtumaa Maugham pystyi kuin pystyikin peittoamaan  haastajansa

"Taide voitti huijauksen!" kuiskivat hienostelevimmat rouvat melkein kersantin komentoäänellä.

Ja vaikka tummahipiäinen Michael Arlen kesti häviönsä maailmanmiehen tyyliin, ei ottelun tulokseen tyytyväinen Rebecca Westkään voinut olla huomauttamatta:

"Michaelissa on joka toinen tuuma herrasmiestä."

Rebecca West

Kulttuurintutkija Norbert Elias toteaa teoksessaan Quest for Excitement (Kiehtovuuden etsintä, 1986), että nykyajan urheilu, sport, liittyy pitkälle kehittyneeseen sivilisaatioon. Antiikin Kreikassa urheilu oli vielä selvästi sodan jatke. Vastustajan vahingoittamista estävät säännöt olivat vähäisiä. Nykyaikainen sivilisoitunut urheilu on sisäistänyt säännöt ja hallitsee aggressiot. Se siis on yhdellä sanalla sanoen - herrasmiesmäistä.

Eliaksen mukaan sportilla on yhä - viime vuosien valitettavista takaiskuista huolimatta - sivistävä voimansa.

Michael Arlen

Michael Arlen parka! Hänessä sentään oli joka toinen tuuma herrasmiestä, kun taas Petroniuksen  - keisari Neron aikaisen romaanikirjailijan - tennistaiturissa Trimalkiossa ei ole kuutiosenttimetriäkään tuota kallisarvoista ainesta. Pelikentällä Trimalkiolla on tapana näpsäyttää sormiaan:

"Tämän merkin saatuaan kuohilas kiiruhti panemaan yöastian hänen alleen hänen yhä jatkaessaan pallonlyöntiä. Tyhjennettyään rakkonsa hän käski tuoda vettä käsien pesuun ja kasteltuaan hiukkasen sormiaan hän pyyhki ne palvelijapojan hiuksiin."

Lagadon Suuressa Akatemiassa

Kapteeni Lemuel Gulliver kertoo: "Sitten saavuimme kielikouluun, jossa kolme professoria istui neuvottelemassa oman maansa kielen parantamisesta.

Ensimmäinen ehdotus tähtäsi siihen, että puhetta oli lyhennettävä supistamalla monitavuiset sanat yksitavuisiksi ja jättämällä pois teonsanat ja apusanat, koska kaikkia ajateltavissa olevia olioita merkitään yksinomaan nimisanoilla.

Toisen ehdotuksen mukaan piti poistaa kaikki sanat, ja tämän muutoksen väitettiin koituvan suureksi eduksi sekä terveyden ja lyhyyden kannalta. Onhan näet selvää, että jokainen lausuttu sana hiukan kuluttaa keuhkoja, siten osaltaan lyhentäen elämäämme. Koska sanat olivat vain esineiden nimiä, tarjoutui se huojennuskeino, että kaikki ihmiset kuljettivat mukanaan ne esineet, joita kulloinkin keskusteluissaan tarvitsivat. Tämä ihmisten elämän huojennusta ja heidän terveytensä säilymistä edistävä keksintö olisi varmaan otettu käyttöön, elleivät naiset olisi rahvaan ja sivistymättömien keralla uhanneet nousta kapinaan, jos heiltä kiellettäisiin vapaasti käyttämästä kieltänsä esivanhempien tavalla. Sellainen leppymätön tieteen vihamies on yhteinen kansa. Useat oppineimmista ja viisaimmista henkilöistä noudattivat kuitenkin uutta menetelmää ilmaisten ajatuksiansa esineillä. Siitä on haittana vain se, että henkilö, jonka toimi-ala on laaja ja monenlainen, joutuu kantamaan selässään verrattain paljon tavaraa, ellei hänellä ole varoja palkata niiden kuljettajiksi paria väkevää palvelijaa. Näin usein sellaisten viisaiden kulkevan kumarassa kantamustensa alla, niin kuin kulkevat meikäläiset reppukauppiaat. Kadulla toisensa kohdatessaan he laskivat taakkansa maahan, avasivat säkkinsä ja keskustelivat tunnin ajan, kokosivat sitten jälleen kamppeensa, auttoivat taakkoja toistensa hartioille ja sanoivat toisilleen hyvästi.

Lyhyempiä keskusteluja varten tarvitsemansa esineet henkilö sitä vastoin voi kuljettaa taskussaan ja kainalossaan, eikä hän kotonaan missään tapauksessa joudu pahaan pulaan. Siinä huoneessa, jossa tämän uuden menetelmän käyttäjiä otetaan vastaan, on käsillä runsaat määrät esineitä, joita sellaisessa keinotekoisessa keskustelussa voidaan kaivata.

Eräs toinen tästä keksinnöstä toivottu suuri etu on siinä, että se kelpaisi yleiskieleksi, jota kaikki sivistyskansat ymmärtäisivät. Ovathan niiden käyttämät talousesineet ja työkalut siinä määrin samanlaiset tai ainakin toisiansa muistuttavat, että niiden käytännön voi helposti arvata. Niin muodoin kykenisivät lähettiläät neuvottelemaan vieraiden hallitsijoiden ja ministerien kanssa ollenkaan heidän kieltänsä osaamatta."

(Jonathan Swift: Gulliverin matkat eli virallisesti Matkat moniin maailman kaukaisiin maihin, neljässä osassa. Laatinut Lemuel Gulliver, varhemmin kirurgi, sittemmin useiden laivojen kapteeni, 1726)

Arosuden jäljiltä

Thomas Mann maanpaossa

Vuonna 1935 kirjoitti Hermann Hesse eräässä kirjeessään runostaan Besinnung (Harkinta): "He olettavat oikein, että tämän runon yksi seinämä pohjaa perustaan, nimittäin alkaneen 'Harkintani' syntyperään, joka on kristillinen. Kuitenkin tarve antaa muoto johtuu päivänpolttavasta kamppailusta 'biosentrisen' ja 'logosentrisen' katsantokannan kesken, ja minä tahdon tunnustautua 'logosentriseksi'."

Hesse siis erotti  tuon ajan maailmassa  - ja itsessäänkin - kaksi  perustavanlaatuista katsomustapaa toisistaan: biosentrisen ja logosentrisen. Hän myös asettui selkeästi korostamaan  logosentristä tapaa juuri tuolloin. Korostamisen ajankohta on huomionarvoinen.


1930-luvun puolivälissä elettiin natsismin voitokasta nousukautta keskisessä Euroopassa. Adolf Hitlerin johtamat röyhkeät  ja väkivaltaiset - sanottakoon suoraan - gangsterit olivat saaneet haltuunsa Saksan valtiokoneiston  ja tärkeimmät instituutiot ja tekivät jo tihutöitään missä vain pystyivät. Oli pidetty kirjojenpolttajaisia, oli perustettu  keskitysleirejä, Kolmas Valtakunta oli varustautumassa. Oli kohta edessä kristalliyö.

Hermann Hesse oli tajunnut niin kuin vain muutamat harvat, että perustavanlaatuinen luottamuksen puute  'Logosta'  kohtaan oli ajamassa liberaaleja länsimaisia yhteiskuntia hunnigolle ja alennustilaan. Toisaalta kyynisyys, piittaamaton lystinpito ja illuusiottomuus ja toisaalta kapeakatseinen välitön omanvoitonpyynti ja puolivillaiset pelastusopit tekivät yhteiskunnista helppoja saaliita häikäilemättömille sisäisille ja ulkoisille barbaareille.

Oli käymässä yhä kiihtyvämmin toteen W. B. Yeatsin runossaan ilmaisemat profeetalliset ennusteet:


"Kaikki repeää; keskus ei pidä; 

anarkia riehuu maailmassa.

Veren sumentama hyöky on päästetty valloilleen, ja kaikkialla

viattomuuden seremonia hukkuu.

Parhailta puuttuu kaikkinainen vakaumus, kun taas pahimmat

ovat täynnä kiihkeää voimaa."


Kirjeessään  Hermann Hesse  reagoi  epäsuorasti  silloiseen keskisen Euroopan yhä huolestuttavampaan poliittis-yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Hitler, Josef Göbbels ja Julius Streicher kailottivat propagandaansa, ja miljoonat seurasivat silmät kiiluen  ja Heil Hitler -tervehdyksiä tehden näitä pillipiipareita. Juuri tuona vuonna 1935 John Maynard Keynes  - järkimiehiä jos kuka - totesi natsiporukan rotuopeista: "Valtaan päässeet mielipuolet kuulevat ääniä ilmassa, mutta heidän vimmansa on peräisin joltakulta muutaman vuoden takaiselta akateemiselta kynäilijältä". Keynes viittasi Alfred Rosenbergin ja Houston Stewart Chamberlainin kirjoituksiin. Näihin kyhäelmiin natsit paljolti perustivat  "veren sumentamat", "myyttiset" rotuoppinsa.

Hitlerin Saksan  välittömästä vaikutuspiiristä  täytyi kunniakkaan kulttuurin suurimpien henkisten valojen paeta Hitlerin lynkkaajien ulottuvilta. Pakoon päässeiden  lista kävi muutamassa vuodessa  vaikuttavaksi: Thomas Mann, Bertolt Brecht, Sigmund Freud, Arturo Toscanini, Bruno Walter, Max Born, Erwin Schrödinger, Albert Einstein, Marc Chagall, Enrico Fermi, Leo Szilard. Ja monet  monituiset muut. Hermann Hesse saattoi pysytellä puolueettomassa Sveitsissä, mutta Kolmannessa Valtakunnassa hän oli persona non grata.


Hessen jaotus 'logosentriseen ihmiseen' ja 'biosentriseen ihmiseen' palautuu osittain tavanomaisestikin käsitettyihin vastakohtaisuuksiin: järjen/ irrationaalisuuden, järjen/ tunteen, järjen/ myytin vastakohtiin.

Hesse ei kuitenkaan  tässäkään -1930-luvun puolivälin synkkenevässä - vaiheessa käsittänyt enää järkeä ja myyttiä vastakohtaisina, toisensa poissulkevina voimina. Hän ymmärsi ne pikemminkin ihmismielen komplementaarisina, toisiaan täydentävinä,  prosesseina, jotka ovat ominaisia koko ihmiskunnalle.

Näkemys ilmenee Hessellä jo Arosudessa (1927). Romaanin päähenkilö Harry Haller näet oppii vähitellen hyväksymään persoonallisuutensa molemmat puolet: porvarillisuuden ja arosuden, järjen ja myytin.

Vuonna 1930 julkaistu romaani Narkissos ja Kultasuu  ilmentääkin sitten  selvästi Hermann Hessen uskoa kahteen komplementaariseen ihmisyyden aspektiin. Näitä edustavat teoksessa rationaalisuuteen taipuvainen pappi Narkissos ja "myyttisointiin" taipuvainen taiteilija Kultasuu.

In Anfang war der Mythus

Prometheus

Varhaisessa romaanissaan Peter Camenzind (1904) Hermann Hesse kirjoittaa: "Niin kuin suuri Jumala runoilutti ja pakotti ilmaisuun intialaisten, kreikkalaisten ja germaanien sielut, niin (myytti) runoiluttaa  kaikkien lasten sieluja joka päivä yhä uudelleen."

Tässä vaiheessa Hesse käytti myytti-käsitettä siinä tavanomaisessa merkityksessä, joka esiintyy  säveltäjä Richard Wagnerilla ja filosofi Friedrich Nietzschellä. Nämä olivat tuolloin saksalaisen kulttuurin portaalihahmoja, joita nuori Hesse kunnioitti. Wagnerilla ja Nietzschellä myytti tarkoittaa elinvoiman ja luovuuden alkuperäisiä voimia, joita länsimaisen valistusivilisaation vihamieleiset pyrinnöt eivät ole onnistuneet vielä juuria pois erityisesti lasten mielistä.

Tuossa Hessen varhaisteoksessa myyttikäsitys laajenee  kattamaan  dionyysisen voiman, joka luo merkitystä elämän kaaokseen. Hesse kirjoittaa: "(Viini) muuttaa elämän sekasotkun suurissa myyteissä ja soittaa mahtavammalla harpulla luomisen laulua."

Myytin romanttinen kunnioittaminen sopii romaanin aloittelevalle taiteilijapäähenkilölle. Hän nimenomaan tuskastuu urbaanin ja järkiperäisen sivilisaation steriiliyteen. Hän palaakin kotiseudulleen alpeille, missä elämänmuoto on säilynyt vielä "ikuisen myyttisenä". Romaanin ensimmäinen lause kuuluu: "In Anfang war der Mythus", alussa oli myytti.

Hermann Hesse tutustui myöhemmin psykologiaan ja psykoanalyysiin. Myytti-käsitekin saa tämän myötä uuden merkityksen hänen sanastossaan. Romaanissa Demian (1919) myytti ei enää ole irrationaalinen heräte vaan yhteisöllisen piilotajunnan heijaste. Niinpä romaanin teologihahmo Pistorius sanoo Sinclairille aivan jungilaiseen tapaan: "(Kristus ei ole) mikään persoona, vaan heeros, myytti... suunnaton varjokuva, jossa ihmisyys näkee itsensä maalattuna ikuisuuden seinään."

Viime vuosisadan alkupuolella oli muodikasta puhua myyteistä ja käyttää kirjallisuudessa myyttisiä viittauksia. Vuodet 1900 - 1920 Hermann Hesse käytti myytti-käsitettä lähes aina tavanomaisesti, ensin nietzscheläisittäin, sitten jungilaisittain.

1920-luvun kuluessa kuitenkin tapahtui  taas muutos Hessen ajattelussa: myytti-käsite saa jo esimerkiksi Der Kurgastissa (1924) pelkästään kielteisen merkityksen. Nyt myytti tarkoittaa subjektiivista uskomusta, jolla ei ole mitään objektiivista pätevyyttä. Hesse kirjoittaa: " Sivistyneiden ja älykkäiden ihmisten vaiheilla käy hetkessä niin, että toisten ihmisten jokainen mentaliteetti ja kieli, dogmatiikka ja mytologia havaitaan subjektiivisena, pelkkänä yrityksenä, pelkkänä pintapuolisena vertauskuvana."

Hessen ajattelun muutos lienee syytä nähdä eritoten poliittisen  historian ja kulttuurihistorian taustaa vasten. Keisari Wilhelmin aika oli saksalaisessa kulttuurimiljöössä yleisen rationalismin ja  aineellisen edistysuskon kautta. Hesse reagoi voimakkaasti tuota ilmapiiriä vastaan: omaksui nietzscheläisen 'myytin'. Kun sitten 1920-luvulla alkoi ilmaantua kasvavaa irrationalismia saksankielisessä maailmassa, Hesse jälleen reagoi voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan: rationalismiin. Hessen ajattelun dialektinen liike saavutti jopa sen pisteen, että myytti-käsite supistui merkitykseltään osaksi mitä tahansa "mytologiaa", jota käytetään kansan huiputtamiseksi.

Hermann Hesse ei kuitenkaan poistanut myytti-termiä sanastostaan, vaikka 1920- ja 1930-luvun poliittiset ja yhteiskunnalliset  kuohunnat saattoivat sen huonoon maineeneeseen  kulttuurisessa mielessä. Kun hän alkoi kirjoittaa romaaniaan Narkissos ja Kultasuu 1920-luvun loppupuolella, hän käytti termiä neutraalisti ja selkeän rajoitetusti: taiteellisen luomisen yhteydessä.

Eräässä esseessään vuodelta 1928 Hesse kirjoittaa: "Uusi teos alkaa minulle kehkeytyä sillä hetkellä, kun minulle alkaa näkyä jokin hahmo, joka voi tulla kokemusteni, ajatusteni, ongelmieni  hetkelliseksi symboliksi ja kantajaksi. Tämän myyttisen persoonan ilmestyminen... on luova silmänräpäys, josta kaikki kehkeytyy."

Loppiainen

 


Tämän täytyi nyt olla sellainen. Ei sitä voinut enää epäillä! Mutta kiiruhdin tarkistamaan asiaa Netistä, kuten niin monet tapaavat tehdä nykyään. Sitä paitsi alkuperäislähdettä ei minulla juuri aamutuimaan ollut kätevästi käsillä.

Siis googlaamaan!

Löysin: "Epiphany (feeling) -- (käännä tämä sivu)". Klikkasin siekailematta koneen kääntämään.

Tulos:

"Epiphanyn (tunne)
Wikipedia Wikipedia

Epiphany (alkaen antiikin Kreikan -- epiphaneia, "ilmentymä, huomiota herättävä ulkonäkö") on äkillinen toteuttamista tai ymmärtämistä (suurempi) pääasiallista tai merkitystä jotain. Termiä käytetään joko filosofiseen tai kirjaimellisesti järkevää merkitse sitä, että kantaja on "löytänyt viimeisen palan palapelin ja nyt näkee kokonaisuuden, tai on uutta tietoa tai kokemusta, usein merkityksettömiä sellaisenaan, joka valaisee syvemmälle tai mystinen perustuvaa viitekehys. (Muokkaa)"

Kyllä. Epäilemättä. Jonkin tuollaisen - epiphanian - koin varhain tänään, aamukahvipöydässä, kun selailin päivän lehteä (Satakunnan Kansaa).  Siinä toisen ison kahvimukillisen myötä tuli jo Stephen Dedalus mieleen - James Joycen muutamien romaanien päähenkilö.

Miten Stephen Dedalus määritteleekään tämän  ilmiön, 'epiphanian'? Kaivoin varmemmaksi vakuudeksi esiin kirjahyllystä relevantin opuksen, Joycen romaanin Stephen Hero. Siinä on kohta:

"Epiphanialla hän tarkoitti äkillistä spirituaalista manifestaatiota, joko puheenparren tai eleen kansanomaisuudessa  tai itse mielen ikimuistettavassa kehitysasteessa. Hän uskoi että kirjallisuusmiehen tuli tallentaa näitä epiphanioita erittäin huolekkaasti, ymmärtäen että ne itsessään ovat hienovaraisimpia ja nopeimmin haihtuvia hetkiä. Hän kertoi Cranlylle, että Ballastin toimiston kello voi tuottaa epiphanian. -- Kuvittele vilkaisujani tuohon kelloon spirituaalisen silmän ryhmittämisinä, silmän joka pyrkii tarkentamaan näkemisensä täsmälliseen polttopisteeseen. Hetkellä, jolloin polttopiste on saavutettu, kohde on epiphanioitunut." (oma raakakäännökseni)

Päivän lehtiä

Päivän lehden kolmossivu  - Uutiset - tietysti  kertoo tänään niin kuin useimmiten korutonta kertomaansa. "Urpilainen ottaisi rikkailta 500 miljoonaa lisäeuroa", "Työnhakijan pitää voida todistaa työkykynsä", "Espoon joukkomurhan kulku vahvistuu", "Pysäköidyn auton alla räjähti pommi", "Honkajoen varaston varkaus onkin riita-asia"... En väitä että tuollainen tuottaisi saati lisäisi yleistä turvallisuudentunnetta, mutta tuttua se on. Liian tuttua. Olemme tuollaisiin otsikoihin jo lähes turtuneet - murheenlaakso tämä maailma on, tietty.

Tänään kuitenkin toimitus on nostanut  - kirjaimellisesti - näiden pääjuttujen yläpuolelle kaksi pikku tekstiä, ikään kuin vinjeteiksi. Tuo sana vinjetti tosin on liian mieto, heiveröinenkin, kuvaamaan kokonaisvaikutelmaa, vaikka nuo kaksi tekstiä totta tosiaan pääuutissivua koristavatkin. Silti osuvampaa lienee tulkita tekstit  epigrafeina tai mottoina. Ehkä salaviisas toimitus on ajatellut nuo tekstit koko tämän viikon motoiksi, ehkä koko tämän uuden vuoden, ehkä koko tämän uuden vuosikymmenen, ehkäpä koko tämän vielä melko uuden vuosituhannenkin motoiksi?

Niitä kannattaa kenen tahansa vähintään vilkaista spirituaalisella silmällään,  niin kuin Stephen Dedalus vilkaisi Ballastin toimiston kelloa. Kannattaa fokusoida, ja kun on ponnistellut polttopisteen, niin...

Ensimmäinen teksti:

"KÖYLIÖ SAI KUNINGATTAREN

Köyliöläinen kuljetusalan yrittäjä Juha Laihoniemi vei lauantaina vihille vuoden 2002 tangokuningattaren Johanna Pakosen. Häistä kertoi Ilta-Sanomat. Tangokuningattaresta tuli köyliöläinen jo viime kesänä, kun hän muutti Karkkilasta miehensä luokse Köyliöön."

Toinen teksti on suora lainaus Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhoselta:

"Esko Aho tuli pääministeriksi ilman ministerikokemusta. Paavo Lipponen samoin. Martti Ahtisaarella oli sisäpolitiikan kokemusta todella vähän ennen presidenttiyttään. Se on niin, että kun Luoja antaa tehtävän, niin hän antaa myös viisauden."

Kunnianarvoisa historian emeritusprofessori Matti Klinge kirjoittaa  Päiväkirjastani -teossarjansa yhdeksännessä osassa  ("Savo, rajat, papukaija", Otava 2007): "Määrätynlaisissa "kulttuuripiireissä" näkyy olevan hyvin vaikeaa tunnustaa aikaisempien sukupolvien arvoa, negatiivisen tradition mukaisesti pitää kaikkea, varsinkin lämmintä idealismia, vastustaa ja pilkata. Sellainen oli muotia 1960- ja 1970-luvulla - mutta nämä vuosikymmenet eivät ole mitään "nykyaikaa".

Tähän on tultu. Tänään aamuvarhain sitä huomasin minäkin kokeneeni  - lähes klingeläis-dedaluslaisessa hengessä -  epiphanian. Nuo kaksi päivän lehden kolmossivun tekstiä alkoivat säteillä vaiheillani tavallista kirkkaampaa hengen valoa ja saada yhä laajenevaa merkitystä  (ks. edellä epiphanian määritelmiä) - nimenomaan käyttöyhteydessään,  yhdessä.

Kenen elämään - ellei ole lapsi, huithapeli tai roikale - eivät nuo kaksi pikku tekstiä toisi ainakin rahtusen kauneutta ja lohtua?

Ensimmäinen teksti ilmentää kauniisti, että yksittäisellä ihmisellä  - tangokuningattarella, köyliöläisellä kuljetusalan yrittäjälläkin! - on tässä maailmassa onnen mahdollisuus, edes onnen mahdollisuuden häive, ja toinen teksti vakuuttaa lohduttavasti, että Jumala sentään vaikuttaa yhä - vaikka välistä eriskummallisten teiden kautta - tämän maailman menoon ja että Hänellä on - vaikka välistä hiukan outoja - todistajiaan tässä maailmassakin.

PS. Suomenkielinen Wikipedia kertoo, että loppiainen (myös teofania tai epifania) on "kristillinen juhlapäivä, joka päättää joulun pyhät. Sitä nimitetään myös Jumalan ilmestymisen juhlaksi, ja se on todennäköisesti joulua vanhempi kristillinen juhla. Loppiaista vietetään 6. tammikuuta."

Niin kuin Montaignensa hyvin lukenut Matti Klinge tietää, mitään ei ihminen koe puhtaana. Tämän aamun epifaniani noiden päivän lehden  kahden tekstin äärellä ilmeni minulle kirkkaana, syvänä ja  mystisenäkin. Iltapäivän alkaessa jo hämärtyä puhtaaseen spirituaaliseen näkyyni  - erikoiseen  pakanalliseen 'loppiaiseeni', epiphaniaani - alkoi jo sekoittua  kaiken maailman mielleyhtymiä.

Nuo päivän lehden kolmossivun vinjetit  tai motot alkoivat jotenkin palauttaa mieleeni  myös sen uudehkon kaksoisveistoksen, jonka Matti Klinge kertoo nähneensä Moskovan matkallaan.

Klinge kirjoittaa: "--Pushkin-monumentteja on monilta ajoilta. Nyt näin varsin yllättävän sellaisen, Pushkinia ja hänen vaimoaan esittävän tuoreen kaksoisveistoksen. Sitä reunusti tilapäinen kehysrakennelma, joka muistutti heidän vihkiäistensä 175-vuotismuistoa! Avioliittohan ei ollut erityisen onnellinen, niin että patsas tuntuu yllättävältä, mutta se on viehättävän tuntuinen, joskin sanomaltaan kevyt. Täytyykö kaiken olla julistavaa ja raskasta?"