Luen Klingeä

Bogart Syvässä unessa

Ikimuistoisesti Paula Koivuniemi - yhdessä iskelmäkipaleessaan - "kuuntelee Tomppaa" (Tom Jonesia).

Sivilisaation piirissä silti  mutta  aika lailla "Walesin tiikerin" tanhuvilta  takavasemmalla me muutamat harvat - Unto Hämäläinen, Erkki Tuomioja, Osmo Pekonen? - puolestamme luemme Matti Klingeä, jopa hänen päiväkirjojaan.

Voimme tehdä muutakin, toisin kuin 1920-luvulla Valery Larbaud saatuaan käsiinsä James Joycen Odysseuksen. Larbaud aivan hullaantui teokseen, eikä voinut sitten pitkiin aikoihin tehdä muuta kuin lukea sitä lukemasta päästyäänkin.

Luemme Klingeä, silloin tällöin, ja ainakin minä luen Klingeä yhtä intensiivisesti - yhtä "fascinoituneena", itsensä herra professorin suosikkisana - kuin Paula Koivuniemi kuuntelee Tomppaa.

Olemme siis yksiä sivilisaation "harvoja onnekkaita" (Happy Few), joihin suuremmoinen Stendhal viittasi 1800-luvulla. Kun Paula Koivuniemi kuuntelee Tomppaa, hän on yhtä onnekas mutta ei suinkaan kuulu muutamiin harvoihin Walesin tiikerin kuuntelijoihin, koska näitä kuuntelijoita yhä on monta monituista miljoonaa.


Välistä Klingeä lukiessani tunnen olevani kuin yksityisetsivä Philip Marlowe (Raymond Chandlerin luoma mainio romaanihenkilö).

Kun avaan Klingen päiväkirjan satunnaisesta kohdasta, saattaa minusta  yhtäkkiä tuntua ikään kuin olisin varta vasten kutsuttu kenraali Sternwoodin palatsiin - työtehtävissä. Siellä palatsissahan eteishallikin on kaksikerroksinen, ja ulko-ovista - kertoo Marlowe - "olisi mahtunut sisään joukkueen verran intialaisia norsuja".

Klingenkin maailmassa on takuuvarmasti dimensioita - esim. historiaa ja maantietoa -, ja hän pitää kyllä huolen, että ilmapiirissä on riittävästi "toista astetta".

Klinge tähdentää: "Pidän suurena kunniana sitä, että kollegani Risto Alapuro julkaisi juuri minun juhlakirjassani kuuluisaksi tulleen tutkielmansa "ensimmäisestä ja toisesta asteesta", eli siis juuri siitä itsereflektoivasta asenteesta, joka myös tuottaa kyvyn nähdä ilmiöissä, itsessä ja toisissa sekä "ensimmäisen", välittömän suoran totuuden tason että "toisen", tarkastelijan itsensä suhteellistavan totuuden.

-- Minun käsittääkseni suomalainen pitäytyminen "ensimmäiseen asteeseen", jota siis voimme sanoa jyrkentäen vaikka tosikkomaisuudeksi tai provinsiaalisuudeksi, periytyy pitkälti uskonnollisesta kulttuuristamme ja siinä etenkin kahdesta kerrostumasta. Pitkälle 1700-luvulle ja vielä 1800-luvulle jatkuneeseen raamatullis-ankaraan luterilaiseen ortodoksiaan, tiukasti varjeltuun ja tiukasti Raamattu-sidonnaiseen puhdasoppisuuteen, ja toisaalta siihen usein suoraan liittyneeseen asketistiseen ja kulttuurivihamieliseen pietismiin. Molemmissa on kysymys oikeassa olemisesta, ja varsinkin jälkimmäisessä esiintyy uskoa kalvinististyyliseen valittujen, uskovaisten, heränneiden, oikeiden oikeassa olevaan ja siksi pelastuvaan massaan, joka tekee jyrkän eron "kadotuksen tiellä" kulkeviin.

Luterilainen ortodoksia on saksalainen ilmiö, pietistinen lahkolaisuus sai voimakkaita virikkeitä anglosaksisesta maailmasta. Luulen että (pohjois)amerikkalaisen kulttuurin perusominaisuuksia ovat juuri oikeassa oleminen ja sovittavan, rakastavan huumorin puute. Sama leima  on meillä pohjalaisuudessa."

Matti Klinge

"Toisen asteen"  klingeläisessä ajatus- ja kulttuurimiljöössä sitä miehen täytyy tehdä mitä miehen täytyy tehdä - Marlowekin liikkuu Sternwoodien palatsissa cooliin tapaansa, ja sitä paitsi Marlowen lailla olen opiskellut yliopistossa ja osaan vieläkin puhua yleiskieltä "jos tarvitaan".

Niinpä toisinaan  - lukeakseni taas Klingeä - sonnustaudun vasta vasten niin kuin Philip Marlowe sonnustautuu kenraali Sternwoodin  tapaamiseen: ylläni on ruudinsininen puku, tummansininen paita, solmio ja taskunenäliina, mustat mokkakengät sekä mustat villasukat, joissa on tummansiniset raidat. Olen siis siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta on aivan samantekevää tietääkö joku sen vai ei. Olen juuri sellainen "kuin hyvinpukeutuneen yksityisetsivän pitääkin olla".

Marlowe on menossa tapaamaan "neljää miljoonaa dollaria" (kenraali Sternwoodia, romaanissa Syvä uni). Minä  puolestani olen menossa lukemaan  - neljää miljoonaa sanaa? (Klingen päiväkirjoja ja muita teoksia)

Sternwoodien palatsin eteishallin ovien yläpuolella on leveä lasimaalaus: mustaan haarniskaan sonnustautunut ritari pelastamassa naista, joka on sidottu puuhun ja jolla ei ole verhonaan muuta kuin erittäin sopivasti pitkä tukka. Ritari on työntänyt kypäränsä silmikon ylös voidakseen paremmin seurustella ja hän kopeloi parhaillaan naista puuhun sitovien köysien solmuja pääsemättä puusta pitkään. Marlowe tulee ajatelleeksi, että jos hän asuisi tässä talossa, hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko kiivetä auttamaan miestä. Marlowen mielestä mies ei oikein näytä yrittävän tosissaan.

Matti Klinge on maalannut  - hän on innokas harrastelijamaalarikin -  yhden ritarillisen sanavision, joka olisi paikallaan hänen päiväkirjapalatsinsa avaran ja kaksikerroksisen  ("toinen aste"!) eteishallin lasimaalaukseksi. Klinge kirjoittaa:

"Daktyylit ja spondeet. Huomaan melkein hätkähtäen näiden niin keskeisten, rakkaiden! käsitteiden kohdalla, miten tärkeitä ja luonnollisia asioita heksametri ja pentametri ovat minulle. Ilias ja Odysseia, Ovidius ja Vergilius, Manninen ja Koskenniemi, Goethe, ehkä kaikkein eniten Runeberg... Että minun maailmani täytyy olla rytmittynyt sillä tavalla ja että se on eurooppalainen maailma, eurooppalais-suomalainen, ja että se, ajattelen melkein kauhistuneena, ei ehkä olekaan monien muiden mielessä samoin rytmittyvä... Tätä asiaa täytyy miettiä enemmän! Ja tietysti alexandriini. Thomas Mann mietti 1919 heksametrin olemusta, sen myönteistä henkeä." (Päiväkirjastani Fin de siecle 1999, s. 235)


Matti Klinge on kelpo kulttuuriritarina ryhtynyt puolustamaan  - ei, pelastamaan! - klassisia runomittoja, ja olen tullut kerran pari ajatelleeksi, että jos minä editoisin hänen päiväkirjaansa, minun olisi ennemmin tai myöhemmin pakko ryhtyä auttamaan Klingeä puolustamaan  - pelastamaankin! - klassisia runomittoja. Ritarina Klinge ei näytä yrittävän oikein tosissaan.

Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus!

Erno Paasilinna

Muistelmateoksessaan  Tähänastisen elämäni kirjaimet  (1996) Erno Paasilinna panee merkille, että joittenkin mielestä hän on aforismeissaan kuvannut kansaa melkein mytologisena olentona. Paasilinnan mietelmien kuvastamana kansa siis näyttäytyisi ikään kuin kaiken muun yläpuolella olevana ja oikeutettuna hallitsemaan itseään oman tahtonsa mukaan. "Niin sen pitäisi ollakin", huomauttaa Paasilinna.

Paasilinnan mielestä tähän näkemykseen ei sisälly mitään suurta filosofiaa. "Kansa on minulle", määrittää hän, "avara yleiskäsite, joukko ihmisiä jotka eivät jaa valtaa, mutta jotka on pakotettu vallanalaisuuteen, aina ja kaikkialla. Yksilöihin jaettuna kansa sisältää tietysti monenkirjavan joukon tyyppejä kelpo kansalaisista kaikenlaiseen roskaväkeen saakka, koko ihmiselämän kirjon. Mutta yleisesti, terveen ja kunnioitettavan enemmistön muodostama kansa on se perusta, joka kannattaa koko valtahierarkiaa, koko yhteiskuntaa, ja millainen on kansan kokonaistilanne, sellainen on yhteiskunta."

Musta aukko -kokoelmassa Paasilinna tiivistää: "Kaikki rikokset tehdään kansaa vastaan, muu on mahdotonta."

Kaikuuko Paasilinnan kansa-käsityksessä vielä  hiukan Ranskan vallankumouksen aatteetkin, kuin kosmisena taustasäteilynä? Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus!


Vastikään, asiasta kolmanteen mennäkseni, tarkistin Wikipediasta että tuo Ranskan vallankumouksen iskulause kuuluu alkukielellä  - niin kuin olin muistavinanikin - toisessa järjestyksessä kuin suomeksi. Liberte, Egalite, Fraternite!  (Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys.) Kesken kaiken rupesin miettimään: miksi? Miksi sanat ovat eri järjetyksessä? Onko meillä  suomalaisilla ehkä olennaisesti eri poliittisia painotuksia kuin pateettisilla patonginpurijoilla? Vai onko eri järjestys vain sattumaa?

Fraasin iskusanojen erilainen jakauma  - uumoilen - selittynee enemmän kielellis-retorisista kuin poliittisista syistä. Kielellinen intuitio sanoo, että tuo jako - vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus - on tehokkaampi ja vaikuttavampi kuin mikään muu noiden  sanojen mahdollinen suomenkielinen yhdelmä. Vai olisivatko esimerkiksi nämä seuraavat versiot parempia?

Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!

Tasa-arvoisuus, veljeys, vapaus!

Tasa-arvoisuus, vapaus, veljeys?

Veljeys, tasa-arvoisuus, vapaus!

Kielellinen intuitiomme sanoo, että juuri mikään noista mahdollisista yhdelmistä  ei ole yhtä hyvä kuin tuntemamme vakiojärjestys. Tuossa vakiojärjestyksessä on jotain taikaa. Se voi tulla syvältä. Syvemmältä kuin menninkäisen huokaus.

Uteliaisuuteni täten herättyä rupesin tutkimaan tarkemmin  nimenomaan Erno Paasilinnan suhdetta 'vapauteen, veljeyteen, tasa-arvoisuuteen', tosin  tällä erää vain niin sanoakseni asian retorisesta aspektista. Mutta päätin tutkia tätä vähäistä  sitäkin eksaktimmin! Minua alkoi kiinnostaa erityisesti, kuinka Paasilinna käyttää kolmen peräkkäisen sanan jaksoa lauseen tärkeimmissä asemissa, lopussa ja alussa.

Aristoteles  Nikomakhoksen etiikassaan (1094b 24 - 25) teroittaa mieliimme, että sivistyneen  ihmisen merkki on etsiä asioiden luokittelun täsmällisyyttä vain niin pitkälle kuin asioiden luonne sallii. Aristoteleen mukaan siis on ilmeisen yhtä typerää odottaa matemaatikolta todennäköisyyspäättelyjä kuin on vaatia retorikolta demonstratiivia todistuksia.

On siis syytä myös pohtia, menevätkö tällaiset laskelmat jo liian pitkällekin.


Poimin Erno Paasilinnan Siperialaisesta estetiikasta satunnaisesti sata (100) virkettä. Tutkin jokaisen virkkeen kolme viimeistä sanaa. Laskin jokaisen sanan pituuden kirjaimien määrän mukaan.  Sitten tutkin virkkeiden kolmanneksi viimeisten sanojen  keskimääräisen pituuden, siis niiden kirjainten määrän keskiarvon. Sitten tutkin  virkkeiden toiseksi viimeisten sanojen keskimääräisen pituuden. Sitten virkkeiden viimeisten sanojen keskimääräisen pituuden.

Keskiarvotulokset osoittautuivat seuraaviksi:

kolmanneksi viimeinen sana 7,75 kirjainta,

toiseksi viimeinen sana 7,82 kirjainta

ja

viimeinen sana 8,92 kirjainta.


Eikö virkkeen kolmen viime sanan keskinäinen keskimääräinen pituussuhde ole jotakuinkin sama kuin Ranskan vallankumouksen iskulauseessa -  alkukielellä tai suomeksi? Olennaisinta tällaisessa kolmikossa näyttää olevan se, että kolmas komponentti on kahta edeltävää ja jokseenkin samankokoista sanaa selvästi pitempi.

On huomionarvoista, että Paasilinnan samaisen sadan virkkeen kolmen ensimmäisen sanan keskinäinen pituussuhde on toisenlainen. Niiden  keskimääräiset pituudet  kirjaimina ovat seuraavat:

ensimmäinen sana 7,36 merkkiä,

toinen 6,90 merkkiä

ja

kolmas 7,59 merkkiä!

Honore de Balzac toteaa unohtumattomassa romaanissaan Kadotetut illuusiot, että ihmisajatuksen alueella kaikki on bilateraalista. Ideat ovat binaarisia. Balzacin mielestä kritiikin henkilöitymä on kaksikasvoinen Janus. Hän on nerouden symboli. "Vain Jumala on kolminainen",  lisää Balzac.

Wikipedian selvitys, muuten, huomauttaa, että Ranskan vallankumouksen iskufraasiin kuului vielä  yksi painokas loppukomponentti - OU LA MORT! (TAI KUOLEMA)

Jätettiinkö tuo viimeinen, neljäs komponentti  - kuolema - vähin äänin pois iskufraasista, kun ruumiita - vallankumouksen "uhreja" - alkoi kohta tulla kuin kesällä kärpäsiä? Vai jätettiinkö se pois pikemminkin kielellis-retorista syistä?

Roomalaisten rakennusten vaiheilla

"...mutta ainoa luotettava näistä kolmesta on viimeinen."

Kehnoissa pukeissa, nöyränä hän saapui Roomaan
ja kävi taloksi vaatimattoman käsityöläisen luo.
Ja sitten esittäytymään senaatille
kohtalon murjomana köyhänä miehenä,
niin kerjääminen luonnistuu paremmin.

               Kavafis: Seleukidi pahastui


Monta monituista vuotta - tämä tapahtui ennen toista maailmansotaa - Washington D.C.:stä tehtiin Uutta Roomaa.

Silloin Amerikan Yhdysvallat ei vielä ollut se mahtava imperiumi, jonka aikakauteen minun sukupolveni on kasvanut. Mutta jo vain 1930-luvulla pääkaupunkiin pystytettiin basilikoja ja klassisia portaikkoja toisensa jälkeen.

Saattoi paikallinen asukas toisinaan saada siellä jopa vaikutelman, ettei hän asunutkaan rakennetussa kaupungissa vaan raunioiden keskessä.

The Commerce Departement.

The Archives Building!

Toteutuivat todellisina kokonaisina rakennuksina monet piranesimaiset marmorikorttelit. Pian ne myös täyttyivät todellisesta hallintoväestä, byrokraateista. Ja toisen maailmansodan loppuun mennessä Washingtonilla sitten olikin otteessaan todellinen maailmanvalta, kaikkine valeroomalaisine monumenttirakennuksineenkin.

Nykyään  maailmanvallan pääkaupungin roomalaiset rakennukset ovat jo ajan myötä patinoituneet, ja paikalliset pulut ja muut siivekkäät varmaan likaavat niitä sen lisäksi, mitä ilmansaasteet saavat aikaan.

Näyttää myös siltä, että viime vuosisadan jälkipuolisko on kohottanut Washingtonin vanhempien imperiaalisten rakennusten naapurustoon valtavia raakoja lasiterästornejakin, jotka ovat omiaan peittämään vanhoja monumentteja ja jotka totta tosiaan saavat vanhan monumentinkin näyttämään lilliputtien talolta verrattuna uljaaseen uuteen arkkitehtuuriin.

John Ruskin sanoi: "Suurten kansakuntien omaelämäkerrassa on kolme osaa - tekojen kirja, sanojen  kirja ja taiteen kirja. Ainuttakaan näistä kirjoista ei voi ymmärtää, ellei lue kahta muuta, mutta ainoa luotettava näistä kolmesta on viimeinen."

Valtiomiehet ja poliitikot - molempia on kumpaakin sukupuolta - saattavat puhua kaikenlaista, toisinaan kaunista ja ylevääkin. Mutta ne puheet yleensä ovat vain tarkoitusten selittelyä, elleivät kiertoilmauksia tai hämäystä. Jos pitäisi arvioida, kumpi kertoo totuuden yhteiskunnasta, rakennushallituksen johtajan puhe vai hänen aikanaan rakennetut talot, on syytä uskoa taloja.


En voi olla muistamatta, kuinka meillä taannoin murehdittiin sitä, ettei Tasavallan Presidentti Tarja Haloselle vain perästäkään kuulunut kutsua George W. Bushin Valkoiseen taloon, eikä juuri Capitoliumin kukkulalle, lähitienoollekaan. Kun sitten silloinen ulkoministeri Ilkka Kanerva sai rapakon taakse audienssin Yhdysvaltain ulkoministerin - viehättävän tummapintaisen naisen! - pakeille ja vielä puolustusministeri Jyrki Häkämies pääsi tapaamaan juuri sotaisasta Irakista kotiin palannutta maailmanvallan puolustusministeriä, olimme muutaman tovin täällä koto-Suomessa hämmentyneitä. Ja Häkämies puhui siellä  CSIS-tutkimuslaitoksessa niin odottamattomia...

Kari Huhta kirjoitti Helsingin Sanomissa 8.9.2007: "Häkämiehen puhe oli ensimmäinen, joka sai osakseen Suomessa kaikkien jakamattoman huomion." Tällaiset kotimaanuutiset saivat minut pohdiskelemaan kokonaisen syyskuisen sunnuntaiaamupäivän, miten poliittisessa nykyjulkisuudessamme ja valtamediassamme ymmärretään retoriikka.

Runsaasti sitä termiä poliitikot käyttävät, ainakin tarpeen tullen, erityisesti väheksyvässä mielessä. "Tuo kyllä on pelkkää retoriikkaa!" he sanovat. Mutta yhtäkkiä koko valtakunta näyttää tulleen tietoiseksi, mistä retoriikassa myös on kyse.

Puolustusministeri Häkämies tietysti piti puheensa niin, että hän tärkeässä kohdassa korosti asiaansa todellisella retorisella ilmaisukeinolla. Häkämiehen on tarvinnut vain muotoilla : "Suomen kolme tärkeintä turvallisuushaastetta tänään ovat - Venäjä, Venäjä ja Venäjä."

Tavallisen kielen säännöt ovat meille paljolti alitajuisia, ja tarvitaan kielitieteilijä eksplikoimaan ne kieliopiksi. Retorinen puhe kuitenkin on enemmän tai vähemmän vastakohtaista tavalliselle puheelle. Niinpä retorinen kieli kohostaa sääntönsä tavallista ilmeisempinä esiin: tulemme niistä tietoisiksi.

Mitä retorista sääntöä Häkämies käytti? "Kaikki" näyttävät ymmärtäneen heti, että ilmaus oli nimenomaan käyttöyhteydessään erittäin tehokas - siis todella retorinen.

Esiintyikö puolustusministeri Häkämies Washingtonissa  - tulee näin jo vuosien päästä aprikoineeksi - myös hiukan niin kuin Konstantinos P. Kavafiksen  verrattoman runon "viisas" Ptolemaios antiikin Roomassa?

Kavafis kirjoittaa:

"Demetrios, seleukidi, pahastui suorastaan,
kun kuuli että yksi Ptolemaoksista
oli saapunut Italiaan moisessa tilassa -
vain kolmen tai neljän orjan saattamana,
kehnoissa pukeissa ja jalan. Tätä menoa
koko dynastia joutuu naurunalaiseksi Roomassa,
siitä tulee vitsi. Seleukidi tietää kyllä,
että tosiasiallisesti heistä kaikista on tullut
eräänlaisia roomalaisten palvelijoita; hän tietää
että roomalaiset ottavat valtaistuimia pois heiltä
ja antavat niitä kuinka sattuu, mielensä mukaan.
Mutta ainakin ulkonaisesti täytyisi sentään
pitää yllä jonkinlaista arvokkuutta;
ei sopisi unohtaa että he ovat kuninkaita,
että heitä (onnettomia!) yhä sanotaan kuninkaiksi.


Näistä syistä hän harmistui, Demetrios, seleukidi,
ja hetimmiten tarjosi Ptolemaiokselle
purppuravaatetusta, loisteliasta otsaripaa,
arvokkaita jalokiviä, lukuisaa seuruetta
ja palvelijoita ja kalleimpia hevosiaan,
jotta tämä voisi esittäytyä Roomassa
Aleksandrian kreikkalaisen monarkin arvon mukaisesti.


Mutta Ptolemaios, joka oli tullut kerjäämään,
osasi asiansa ja kieltäytyi kaikesta tuosta:
ylellisyyttä tässä nimenomaan ei tarvittu.
Kehnoissa pukeissa, nöyränä hän saapui Roomaan
ja kävi taloksi vaatimattoman käsityöläisen luo.
Ja sitten esittäytymään senaatille
kohtalon murjomana köyhänä miehenä,
niin kerjääminen luonnistuu paremmin."

(Suomentanut Tuomas Anhava)


Sanomalehdissä uutisoitiin välittömästi puheen jälkeen kaikenlaista asian tiimoilta. Jokin poliittinen venäläistaho kuulemma uumoili, että puolustusministerimme oli itse asiassa käynyt kinuamassa amerikkalaisilta rahaa.

Mikä meidän suomalaisten, ts. poliittisen eliittimme  - erityisesti sen Nato-fraktion - kannalta on ensiarvoisen tärkeätä, saattaa amerikkalaisesta näkökulmasta olla small potatoes.

Alituiseen meidän pitäisi miettiä Washington D. C.:n roomalaisten rakennusten sanomaa.

Black out?

Cicero

Jakob Burckhardt selvittää teoksessaan Konstantinus Suuren aikakausi laajasti antiikin kulttuurin rappeutumisilmiöitä. Kaikenlaisen dekadenssin keskeltä hän kuitenkin tuo ilmi myös, että antiikin ilmaisutaidon ihanteet ja tavoitteet olivat paljon vaateliaammat kuin meidän aikakautenamme.

Sveitsiläinen huomauttaa, että vilkaisu vielä myöhäisenkin keisarikauden Rooman koulukirjoihin saa meidät nolostumaan - jos vertaamme niitä omiin vastaaviin oppikirjoihimme.

Tilanne tosiaan on monissa suhteissa hämmentävä. On muotoutunut ikään kuin semmoinen tilanne, että ennen vanhaan on heitetty keihästä mennen tullen 90 metrin leiskautuksin mutta nykyään vain "kovalla" valmennuksella töin tuskin saadaan  samanlainen keppi lentämään seitsemänkymmenen metrin tienoille.

Myöhäisantiikin "kurssikirjoista" näkyy, mihin suuntaan ja kuinka pitkälle julkinen puhe-esitys ja kirjoitus pyrittiin viemään vielä antiikin kulttuurin iltahämärissäkin, kun barbaarit jo kolkuttelivat sivilisaation porteilla.

Rutifilus Lupus? Aquila? Rufianus? Fortunatianus? Rufinus? Nykyään nuo nimet eivät sano juuri mitään. Tosin jonkun mielessä ne saattavat herättää arvailevia mielikuviakin - ovat varmaan jonkin fantasiaromaanin henkilö- ja paikannimiä! Nimien takaa kuitenkin paljastuu liuta myöhäisantiikin retoriikan opettajia. Heidän oppikirjoissaan esitetään kaikenlaiset lauserakenteet, kielen figuurit ja konstruktion keinot. Ja tietysti niitä kouluopetuksessa myös harjoitutettiin.

Muinaisen retoriikan systeemi oli hienostunut ja monipuolinen. Siinä käsiteltiin ja harjoitutettiin paljon semmoisia esityksen seikkoja, joille ei meidän oppikirjoissamme ole edes käsitettä, saati nimeä. Emme siis ole niistä edes tietoisia. Niitä siis ei ole olemassa. Niitä siis ei - voi olla olemassa?

Ne harvat retoriikan termit, joita nykyään käytetään oppikirjoissa ja joiden käyttöä tosiasiallisesti koulitaan kursseilla, ovat lähes kaikki peräisin antiikista.

Antiikin aikana ihmisten tyylikorvan herkkyys ja herkistys on täytynyt olla nykyistä paljon korkeammalla tasolla. Ihanne ja todellisuus ovat tietysti aina kaksi eri asiaa, mutta kuitenkin...

Meillä on viime viikkoina noussut julkinen poru muutamasta lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opetussuunnitelmaan kuuluvasta käsitteestä, eritoten kertojasta. Termi kuuluu modernin retoriikan piiriin, lähinnä kertomuksen teorian eli narratologian osastoon.

On kirjoiteltu asiasta lehtien mielipidepalstoilla ja verkkomaailman keskustelufoorumeilla. On valiteltu että ylioppilaskokelailta vaaditaan moisten käsitteiden ymmärrystä ja soveltamiskykyä. Joku suivaantunut punakynälehtori on saattanut jopa purkaa näräänsä Opettaja-lehdessä. Suivaantunut on saattanut antaa epäsuorasti - tahattomasti? - vieläpä ymmärtää, että kyseessä ovat käsitteet ja termit joita yksikään lukion lehtori ei ymmärrä ja abiturienteistakin vain muutama.

Eilen järjestettiin taas valtakunnassa äidinkielen ja kirjallisuuden tekstitaidon koe. Tämän päivän kotimaan uutisissa kerrotaan mm.:

"Viime aikoina esillä on ollut koeohjeissa käytettyjen käsitteiden vaikeaselkoisuus, mutta jotain lienee tänä vuonna opittu. Esimerkiksi termi moniäänisyys oli selitetty vastausohjeissa.

Tähän olivat myös Haakana ja Virtanen (Kallion lukion kokelaita) kiinnittäneet huomiota. "Ykköstehtävä oli hyvin avattu. Yksiselitteisiä tehtävänantoja", sanoo Virtanen. "Ilman sitä selitystä mulle olisi saattanut tulla pieni black out. Että mitäs tuo moniäänisyys tarkoittikaan", kertoo Haakana." (Helsingin Sanomat 13.2.2010)

Näin pääkaupungissa. Entä maakunnissa? Huittisissa Lauttakylän lukion lehtori Nina Naatula on kommentoinut Satakunnan Kansalle (13.2.2010):

"Harmillista oli se, että osa tehtävistä oli varsin epämääräisiä. Moni taisi joutua miettimään pitkään, mitä kysymyksellä oikein tarkoitetaan, kun vastaaminen lienee päätarkoitus. -- Olen varma, ettei käsite "moniäänisyys" ollut kokeen erittelytehtävässä kaikille selvä."

Naatula on mitä todennäköisimmin oikeassa. Mutta mitä mieltä ylimalkaan olisi pitää valtakunnallisia virallisia, tiukasti valvottuja ja säänneltyjä kokeita - "kaikille selvistä asioista"?

Rufinus, muuten, esittelee jopa sanojen mitallisuuden eri tyyppejä ja myös sanaryhmien metrisiä eroja ja selvittää niiden sopivuutta lauseen asemiin, alkuun, loppuun tai muualle. Hän esimerkiksi osviittaa, milloin olisi hyvä aloittaa lause anabestilla tai spondeella.

Anabestilla?

Spondeella?

Nykyabiturientille - ja monelle muullekin - saattaisi tulla tilapäinen, akuutti  black out, jos joku häntä neuvoisi aloittamaan tietty lauseensa anabestilla tai spondeella.

Hänelle saattaisi käydä hiukan niin kuin kävi entiselle pojalle.

"Ei tommosta ookkaan!" huudahti poika, kun ensi kerran näki - kirahvin.

Triumfi?

Vain harvalukuisen yläluokan nuorukaiset saivat korkeampaa opetusta klassisen antiikin aikana. Se oli nykymielessä lähinnä lukio- ja yliopistotasoista. Keskeistä opetuksessa oli seitsemän vapaata taidetta eli "liberaalia taitoa". Näihin kuuluivat kielioppi, retoriikka, dialektiikka, aritmetiikka, musiikki, geometria ja astronomia.

Koulutus oli tarkoitettu, niin kuin englantilaiset sanoisivat, gentlemanneille.

Rooman keisariaikana tuo koulutus oli supistunut jo paljolti kolmeen ensin mainittuun. Triviumin - kieliopin, retoriikan, dialektiikan - opiskelu pohjusti eritoten roomalaiseen aikaan lainopin opiskelua ja käytäntöä. Opetusohjelma oli peräisin kreikkalaisilta sofisteilta. Sofistisen liikkeen opetusohjelma tähtäsi ensi sijassa älyn koulimiseen. Georg Henrik von Wright on selventänyt: "Koulutus rakentuu kolmen oppiaineen varaan: grammatiikan, joka opettaa meille kielen muodon, dialektiikan, joka opettaa meille ajatuksen muodon, ja retoriikan, joka ohjaa meidät sulattamaan yhteen nämä kaksi muotoa niin että osaamme esittää asiamme selvästi ja kuulijoita vakuuttavasti."

Klassisessa kreikan kielessä poliitikkoa kutsutaan reetoriksi, puhujaksi. Sofistisen liikkeen ja 'demokraattisessa' kaupunkivaltiossa vallinneen poliittisen elämän läheinen yhteys on ilmeinen.

Sofisteja pidetään läntisen maailman käänteentekevinä innovaattoreina kasvatusopin historiassa. He ovat muodollisen sivistyksen ensimmäisiä teoreetikkoja. On muistettava, että sofistien opetukseen kuului myös mathemata - eivätkä siihen kuuluneet vain aritmetiikka ja geometria vaan myös astronomia ja musiikki (harmoniaoppi). Keskiajalla grammatiikka, dialektiikka ja retoriikka saivat yhteisnimityksen trivium, ja artitmetiikkaa, geometriaa, astronomiaa ja musiikkia kutsuttiin yhteisnimellä quadrivium.

Werner Jaegerin   - Paideian suuren tutkijan - mukaan voimme sanoa, että kreikkalaisen korkeamman kasvatuksen järjestelmä - siis sofistien 'opintosuunnitelma' - nykyään  yhä vallitsee koko sivistyneessä maailmassa.

Antiikissa arvostettiin paljon sujuvaa ja rikasta puheilmaisua, samoin kuin sujuvaa ja rikasta kirjallista ilmaisua. Tekstejä oli tapana lukea ääneen. Vasta myöhäisantiikin aikana tuli tavaksi lukea äänettömästi. Osuvasti Mika Waltari antaa roomalaisen sankarinsa  - "kaiken" nähneen ja kokeneen  - senaattori Minutus Manilianuksen  (Ihmiskunnan vihollisissa) muistella nuoruuttaan:

"Mutta joutilas elämäni loppui äkkiä. Isäni hankki minulle synkän ja narisevan puhetaidon opettajan, joka pilkallisesti korjasi jokikisen sanani ääntämistä ja valitsi tahallaan ääneen luettavaksi vain ikäviä teoksia, jotka opettavat mielenmalttia, kohtaloon alistumista ja miehisiä hyveitä. Oli kuin isälläni olisi ollut erehtymätön kyky hankkia minulle tuskastuttavia opettajia."

Menestyksekäs julkinen puhe oli  miehen korkeimpia triumfeja, ja se kruunasi julkisen menestyksen politiikassa. Yleisö oli myös kouliintunut kriittiseksi ja osasi vaatia tasokkuutta. William Shakespeare antaa Julius Caesar -näytelmässään Marcus Antoniukselle vaikuttavan puhetaidollisen kyvyn. Caesar on juuri murhattu. Forumilla toimitetaan asiaankuuluvia hautajaisseremonioita tyrannin ruumiin äärellä. Brutus puhuu kansalle. Antonius puhuu kansalle:

"Ystävät, Rooman kansalaiset, kuulkaa!
En Caesaria kiitä, mutta hautaan.
Pahatpa työmme usein eloon jäävät,
Mut hyvät haudatahan luumme kanssa.
Niin käyköön Caesarinkin. Jalo Brutus
Hän sanoi vallanahnaaks Caesarin;
Jos oli niin, se oli julma rikos,
Ja julmast' on sen sovittanut Caesar.
Ma Bruton suostumuksella ja muiden -
On Marcus Brutus, nähkääs, kunnon mies,
Niin, kunnon miehiä he kaikk' on, kaikki -
Nyt pidän hautapuheen Caesarille.
Hän ystäv' oli, hyvä, hellä mulle,
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
Ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.
Toi kotiin Roomaan vankeja hän paljon,
Rahastot niiden lunnahilla täyttäin;
Oliko siinä Caesar vallanahnas?
Kun kurjuus vaikeroi, niin itki Caesar;
Kovempi luonnoltaan on vallanahnas:
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
Ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.
Kolmesti Lupercalioissa hälle
Taritsin kruunun, kolmasti hän kiels sen,
Sen näittehän; tuo vallanahneutt' onko?
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä.
Ja, totisesti, hän on kunnon mies.
En Bruton puhetta ma vääräks väitä.
Mut haastan tässä siitä, minkä tiedän.
Ol' ennen teille rakas hän, ja syystä,
Siis mistä syystä ette suris häntä?
Oi äly! villipetoon pakenit sa,
Ja ihmisist' on järki mennyt! - Anteeks!
Tuoll' arkuss' Caesarin on luona sydän,
Vait olla täytyy, kunnes palajaa se."

(Suomentanut Paavo Cajander)

Shakespeare osoittaa epäsuorasti, että retoriikan mitalilla on nurja puolensa. Sofistien opintosuunnitelma näyttää edellyttävän, että menestyvät poliitikot - reetorit - ovat myös hyviä ja kiitettäviä poliitikkoja. Entä jos he ovat Marcus Antoniuksen tapaisia, joita kansa mieluusti seuraa?


Nuorukaiset saattoivat joutua melkoiseen valmennukseen silloisissa opinahjoissa. Jotkin niistä olivat yhtä suuressa maineessa kuin myöhempien aikojen Oxford tai Cambridge, esimerkiksi Rhodoksen koulu oli. Retoriikan opettajat koulivat nuoria miehiä silloisten ihanteiden mukaan.

Arvostivatko antiikin ihmiset liikaa retoriikkaa? Olisiko ollut tähdellisempää opettaa yläluokan nuorille joitakin "hyödyllisiä" taitoja, sen sijaan että heitä koulittiin puhumaan ja kirjoittamaan sujuvasti ja vaikuttavasti ja tyylikkäästi?

Suuremmoinen  sveitsiläinen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt on esittänyt jotakuinkin seuraavansisältöisen vastauksen: Meillä modernin aikakauden ihmisillä ei ole oikeutta ratkaista asiaa niin kauan kuin meidän kohtalonamme on tuottaa ja varsinkin "kuluttaa" nykyistä ympärivuorokautista ja jokatuuttista päällekaatuvaa mediaesitystä - puhetta ja kirjoitusta. Meillä ei siis ole asiaperusteista kanttia ratkaista kysymystä niin kauan kuin korkeintaan yksi sadasta koulutetusta ihmisestä  edes tietää mitään - cicerolaisen periodilauseen tosi taiteesta.

Ei mahdu viisaus yhteen kieleen

Thomas Mann  (Kuva: Wikipedia)

Päiväkirjassaan Fin de siecle 1999 Matti Klinge panee merkille, että Max Weberin ja Thomas Mannin suhteesta on tehty kokonainen kirja. Teos kuulemma on englanninkielinen ja vieläpä amerikkalaisen kirjoittama. Tästä huolimatta kyseessä ei liene selvitys, joka käsittelisi mainitun kahden herran keskinäistä homoeroottista suhdetta. Otaksun että Klinge viittaa Harvey Goldmanin teokseen Politics, Death and The Devil, Self and Power in Max Weber and Thomas Mann (1992).

Klinge sanoo tarttuvansa moiseen tuotokseen epäilyksin. Hän vetoaa yleisen suvaitsevaisuuden periaatteeseen - "sallittakoon jokaiselle ennakkoluulonsa". Arvon professori vaikuttaa suhtautuvan amerikkalaisen henkilön englanninkieliseen yritykseen ymmärtää kahta saksankielistä kulttuuriheerosta niin kuin se olisi jonkun riikinruotsalaisen - upsalaisen? - akateemisen kynäniekan ruotsinkielinen yritys ymmärtää suomalaisen saunan kulttuurista ydinolemusta, erityisesti saunatonttua ja Löylyn Henkeä.

"Jokaisella kielellä", arvioi Klinge, "on etunsa ja haittansa, englanti ei minusta sovellu tällaisiin yhteyksiin, ainakaan kuvaamaan Saksan kirjallisuutta. Sillä Weber on tietysti kirjallisuutta, litteraturaa."

Klingen mukaan ranskalainen, saksalainen ja englantilainen tyyli poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Klinge tähdentää että tyyli  - eikä pelkästään kirjallinen tyyli - on ennen kaikkea ajattelun, "konsipioimisen tyyli, ja siksi myös elämän ja sen ilmiöiden kuvaamisen tyyli". Klinge on vakuuttunut, ettei Eurooppaa voi - esimerkiksi amerikkalainen - ymmärtää, jos asianomaisella ei ole kontaktia näihin kolmeen kieleen. Pitäisi kuulemma lukea jotakin niillä kirjoitettua, usein. Klinge ajautuu tässä kohden päiväkirjamerkintäänsä elliptisiin lisäyksiin: "Sitten tietysti venäjä, espanja, italia - hollanti, tanska, ruotsi. ja varmaan myös puola. Suomi..."

Ezra Pound toteaa Lukemisen aakkosissaan, ettei koko inhimillinen viisaus mahdu yhteen ainoaan kieleen eikä yksi ainut kieli pysty ilmaisemaan inhimillisen käsityskyvyn kaikkia muotoja ja asteita. "Tämä on", huomauttaa Pound, "hyvin vastenmielinen ja karvas tosiasia. Mutta en voi jättää sitä sanomatta."

Klinge tunnustaa ranskan  olevan  hänelle "mentaalisesti läheisin" kieli. Se on hänen mukaansa täydellisin ja hienoin. Antiikin latina ja kreikka jatkuvat eritoten ranskassa, koska "se" - Klinge sanoo - "on kehittänyt juuri sitä kulttuuria eteenpäin". Kielellä täytyy olla sisältö, sanoma, Klinge tähdentää. Tähän on kyllä syytä huomauttaa ylimuistoisesta kokemuksesta, että ihmiset osaavat olla kaikilla kielillä yhtä tyhmiä.

Klingeä näkyy miellyttävän nobelisti Andre Gidenkin esittämä käsitys, että ranska on abstrakti, englanti taas hyvin konkreettinen kieli. Tämä on mitä kiintoisin kielten ilmaisuvaroja ja -voimaa koskeva aspekti. Luotettava englantilainen asiantuntija - hyvin kumpaakin kieltä taitava - saattaa olla olennaisesti yhtä mieltä Giden ja Klingen kanssa.  Novellisti, esseisti ja kriitikko V. S. Pitchett luonnehti takavuosina yhtä Geoge Sand -englanninnosta näin: "--versio on erinomainen, sillä se tulee hyvin lähelle kaikuvaa sanastoa ja sen erikoisen fysikaalisia kielikuvia. Jos jotain puuttuu, se puuttuu siksi että englanti nuokahtaa helposti lähes evankeliseen sävyyn. Kieltämme ei ole tehty oopperamaista tarkkuutta varten, ja meillä on luvallisen liioittelun perinne niukkaa. Abstraktiot menettävät sen intellektuaalisen muodollisuuden, jolla ranskassa on täsmällinen sointinsa."

Klinge tulkitsee samaista asiakokonaisuutta, omasta mielestään tietysti niin sanoakseni Kanaalin parempaa puolta korostaen: "Ranskalaisuus on myös vakavuutta ja uskoa paatokseen, moraaliin, yleiseen, englantilainen vetää aina understatementiin, vitsailuun. Englanti sopii kaupan kieleksi, ranska politiikan."

Nuohooja

 

 Scientific Americanin varttuneet lukijat muistelevat kaihoten - ja monet kaivavat uudelleen esiin - Martin Gardnerin pakinoita. Monet ovat tykästyneet erityisesti hänen ehkä huimimpiin luomuksiinsa: pahamaineiseen numerologiin tri Irving Joshua Matrixiin ja tämän euraasialaiseen tyttäreen Ivaan. Nämä hahmot seikkailivat usein   - Gardnerin Matemaattisissa leikeissä - älyn ja älyttömyyden turhuuden markkinoilla, jättäen jälkeensä hämmennystä.

Toki vakava Martin Gardner on julkaissut artikkeleita logiikasta ja matematiikasta sellaisissa erikoislehdissä kuin Scripta Mathematica. Toki hän on selvitellyt modernia fysiikkaa teoksessaan The Ambidextrous Universe (Kaksipuolinen maailmankaikkeus). Mutta leikkisä Martin Gardner on julkaissut leegion lastenkirjoja, viihdematematiikan kokoelmia sekä jo klassisen selityksin varustetun laitoksen Lewis Carrollin teoksesta Liisa Ihmemaassa. Gardner on ollut myös taitava korttitemppujen keksijä. Monet niistä ovat tunnettuja taikuripiireissä.

Gardner on ollut kaiken pseudotieteen ja älyllisen huijauksen vastustaja. Hän on sinnikkäästi vuosikymmenet arvostellut tieteilijöitä, jotka ovat intoutuneet - muutamat jopa hurahtaneet - harrastamaan parapsyykkisiä ilmiöitä ja voimia.

Kun Yhdysvalloissa julkaistiin kirja nimeltä  Mielen kurkotus: tiedemiesten katsaus yliluonnolliseen kykyyn (Mind-Reach: Scientists Look at Psychic Ability), Gardner oli purevan ivallinen.

Arvostettu vanhemman polven antropologi oli kirjoittanut kirjaan innostuneen johdannon. Gardner antoi intoilijalle neuvon. Tämän tulisi tutkia antiikin kirjailijan Lukianoksen satiireja - erityisesti juttua silmänkääntäjä Aleksanteri Oraakkelista! Gardner huomautti: "Erikoislaatuiset laboratoriotulokset vaativat paitsi erityistä tarkistusta myös erityistä raportointitarkkuutta. Sellaisten yksityiskohtien poisjättö on anteeksiantamatonta."

Takavuosina Yhdysvaltain laivasto antoi kohtalaisen määrärahan Stanford Research Institutelle - siellähän on tutkiskeltu muun muassa Uri Gellerin hengenvoimia. Merivoimat panostivat nyt myös "yliluonnollisten" ilmiöiden lisätutkimuksiin.

Gardnerilta ei jäänyt tämä amiraalien aivovoimistelun käytännöllinen seuraamus huomaamatta. Hän totesi: "Ei ole vaikea käsittää, miksi hallitus on kiinnostunut asiasta. Sovellapa parapsyykkisiä voimia,  ja käytettävissä on verraton vakoilutekniikka. Jos joku parapsyykikko pystyy taivuttamaan lusikan, kenties parapsyykikkoryhmä kykenisi laukaisemaan ydinkärjen mekanismin."

Caius Julius Caesarilla oli oraakkelinsa. Adolf Hitlerillä oli astrologinsa. "Meidän militaareillamme on ", Gardner laukoi, "Standford Research Institute."

Maailman sivu on käynyt ilmi, että on olemassa erityinen ihmistyyppi. Tämä ihmistyyppi halajaa ihailua osakseen "yliluonnollisten voimiensa" takia. Tämän tyypin ihmiset antautuvat uskomattomiin ponnistuksiin hioakseen huijausmenetelmänsä tepsiviksi. Martin Gardner on tähdentämistään tähdentänyt, että ihmiset ovat yhä yhtä alttiita huiputukselle kuin Aleksanteri Oraakkelin päivinä.

Ludwig Wittgenstein toteaa Filosofisten tutkimustensa saatesanoissa: "Ei ole mahdotonta, että tämä työ kaikkine puutteineenkin onnistuisi näinä pimeinä aikoina tuomaan valoa joihinkin aivoihin." Uskon että ainakin Martin Gardnerin elämäntyö on onnistunut tuomaan valoa kymmeniin - satoihin? - tuhansiin aivoihin.

Tosin Gardnerinkaan kaltainen älyniekka ei voi koskaan olla paljon enempää kuin pimeyden valtavuutta luotaava taskulampuntuikku - välistä vieläpä vain suojaton kynttilänliekki, jonka maailman yötuuli puhaltaa sammuksiin.

Gardnerilla kuitenkin on ollut tulitikkuja tallella. Siekailematta hän on julkaissut  kustantaja Prometheus Booksin  - huomaa viite myyttiseen tulentuojaan ! - kautta vaikkapa teoksen Tiedettä: hyvää, huonoa ja huijausta (Science: Good, Bad and Bogus). He is still going strong, kuten rapakon takana sanotaan. Ihmeen hyvässä kunnossa hän on ollutkin myöhäiseen ikään asti.

Monet ovat viime aikoina tunteneet masennusta, koska ovat huomanneet läntisessä maailmassa pakoa älystä ja tiedosta. 1970-luvulla Jacob Bronowski puhui jopa "eräänlaisesta kammottavasta rohkeuden menettämisestä". Pakoa minne? Pelastusoppeihin, zen-buddhalaisuuteen, yliaistillisiin havaintoihin, mysteereihin, valesyvälliseen "eksistentialismiin", pöllämystyneimpään postmodernismiin, rock-musiikkiin...

Edesmennyt  Paavo Haavikkokin ajautui muotoilemaan ylettömän paradoksin: "Se joka uskoo tieteelliseen ajatteluun, on jo ratkaisevasti lakannut olemasta ajattelevan ihminen." Vitsailiko arvon akateemikko vain, tunnettu salakiero humoristi kun oli?

Martin Gardner on toiminut päinvastaisen näkemyksen puolesta. Hän on pyrkinyt osoittamaan, että rationaalinen äly on ylivoimainen pelkän lihas- ja refleksitoiminnan tai huijauksen rinnalla. Silti hän ei ole kadottanut leikkimieltään.

Vladimir Nabokov muisteli mielellään yhtä näkemäänsä sarjakuvaa. Siinä muutaman ruudun rivakka kimara kertoo korkean talon katolta putoavasta nuohoojasta. Kaveri äkkää talon seinässä kyltin, jossa yksi kirjain on kirjoitettu väärin, ja siinä pudotessaan nuohoojaveikko käy pohtimaan, miksi ei kukaan ole korjannut virhettä.

"Tavallaan me kaikki", totesi Nabokov, "murskaannumme syntymämme korkean talon katolta kirkkomaan katukiveykseen, ja pudotessamme ihmettelemme ohikiitävän seinän kuvioita kuin kuolematon Liisa. Tämä kyky ihmetellä joutavuuksia - ei väliä ilmiselvästä tuhosta - on tietoisuuden korkein muoto, ja tämän lapsellisen spekulatiivisen mielentilan takia tiedämme, että maailma on hyvä."

"Miksi kukaan ei ole korjannut virhettä?" kysyi sarjakuvan nuohooja.

"Miltä maailma näyttäisi, jos ratsastaisin valonsäteellä?" kysyi nuori Albert Einstein.

Martin Gardnerissa on ydinmehut ja -noet nabokovilaista nuohoojaa.

Vanhan ammattilaispelurin valitus

Australian Openin jälkeen

Joka vuosi kenttä laajenee,
verkko liikkuu taakse, pallo
humahtaa ohi - lisäkiertein.

Käytän kakkossyöttöäni,
kohotan syvemmälle, lyön enemmän poikittain,
pysyn poissa verkolta, enkä kykene
voittamaan.

Kuten jokainen hupsu voi kertoa,
on aika
pelata peli puhtaasti
pelin itsensä takia - ylistää
valkoisen kalkin pöllähdyksiä,
kätellä
ja virnistää.

_________

Toiset vetäytyvät
muiston lämpimiin kulmauksiin,
keksivät uusia sääntöjä, uusia pelejä
ja voittavat.

Suihkun kuumien keihäiden alla
pelaan joka pisteen uudestaan,
ja uudestaan,
ja uudestaan,
taas.

Viisaus on vanhojen miesten
luonnollinen askare -
antaa ruumiin mennä,
kattotuolien, koinsyömien ja rapistuneiden,
sortua.

Mutta öisin unissa näen
vanhan miehen
pelaamassa tyhjällä kentällä
kuun
himmeiden valonheittimien alla
jänteettömällä mailalla -
ei verkkoa, ei palloa, ei peliä -
ja silti pelaamassa voittaakseen.

Paul Petrie (suom. J.P.)

REFLEKTIO:  Heikki Miettinen uutisoi tämän päivän Helsingin Sanomissa, että takavuosien tennissuuruus Boris Becker ei ole heltynyt Andy Murrayn kyyneliin. Skotti liikuttui kyllä aika lailla, hävittyään grand slam -kaksinpelin loppuottelun Roger Federerille.

"Andy kuuluu", sanoi Becker brittiläisessä Daily Telegraph -lehdessä, "maailman huippuihin seuraavat viisi vuotta, mutta hän tarvitsee nurkkaukseensa jonkun, joka osaa kertoa, miten grand slam -turnaus valloitetaan. Se on kiipeämistä tenniksen Mount Everestille."

George Vecsey on vakuuttanut meidän kaikkien tennisfanien puolesta, että me ymmärrämme: tässä urheilumuodossa on kaikki - rakkaus, valta, seksi, raha, väkivalta, aggressio, manipulointi - koko inhimillisen käyttäytymisen kirjo, jopa silloin tällöin reilu ele tai inhimillisen hengen kosketus. Tennis sublimoi tai jalostaa jonkin verran inhimillistä käyttäytymistä. Se saa ihmisiä verkon vastakkaisille puolille, ja antaa meidän fanien seurata tätä - kuten Platon sanoisi - kaunista leikkiä.

Tämän bloginpitäjän kaltainen varttunut tennisfani - olen sentään nähnyt livenä, suorassa tv-lähetyksessä, Fred Stollen pelaavan Wimbledonin keskuskentällä! - mieltää nykypäivän huippuotteluiden tuoksinaa usein myös vanhojen aikojen valossa.

Nykyisin me katsomme, kuinka  tennistä  pelataan Rod Laver -areenan tai Flushing Meadowsin metallisen tappotahtisissa oloissa.

Silti me saatamme mieltää jopa jonkun  syöttöhirmun - kaksimetrisen huljopin ässäkoneen - yksitotisuuden vaiheilla häivähdyksen pelin vanhasta romanttisesta, persoonallisesta ja klassisesta luonteesta. Silti me  saatamme toisinaan aistia modernin viimeisen päälle viritetyn grand slam -kentän vaiheilla ikään kuin häivähdyksen  vanhan West Side Tennis Clubin murateista ja ruohosta ja  sivistyneistä tavoista.

Se on hiukan ihmeellistä.

Se ei ole vähän, näinä myöhäisinä maailmanaikoina.