KAHVI, KONJAKKI & SIKARINTUHKAA

Akkuna, ströömi, Spanjan saali

2010-03-17T12:10:00.000-07:00

Volter Kilven myöhäistuotannon kielelliset ja tyylilliset erikoisuudet käyvät ymmärrettäviksi, jos tarkastelemme niitä funtionaalisesti emmekä nykykäytännön mukaisen oikeakielisyyden standardikriteerein.

Kilpi pyrki luomaan eepoksia. Suurimpana esikuvanaan hän mainitsi Homeroksen Ilias-eepoksen. Tämän vertauskohdan yhteydessä on muistettava, että Homeroksen kielikään ei ole mitään yleiskieltä.

Se on yksi muinaiskreikan erityinen mikrokieli, rekisteri, "slangi". Kuten Jukka Kemppinen aikoinaan totesi arvioidessaan Parnassossa (II/1973) Pentti Saarikosken suomennosta Homeroksen Odysseia-eepoksesta, antiikin kreikkalaisessa proosassa ja tieteellisessä tekstissä käytettiin joonialaista murretta, kuorolyriikassa doorilaista ja epiikassa sekakieltä, jossa oli joonialaisia ja aiolialaisia aineksia.

Kilpi on pyrkinyt Saaristosarjassaan luomaan aivan erityisen eeppisen "slangin". Se erottuu muusta suomesta, kuten homeerinen "slangi" erottuu muusta kreikasta.

Kilven kieli on sekoitus vanhaa kirjakieltämme, murteellisuuksia - lähinnä Kustavin murretta - ja omia yhdyssanoja ja johdoksia ja rinnakkaismuotoja. Vanhahtavat sanat ja sanamuodot kuten aamusti, pyhähuomeltaina, tänäpänä, paatti, hamina, itsellinen, akkuna, ströömi, Spanjan saali luovat kerrontaan arkaaista sävyä, joka on käsiteltävän todellisuuden ja asiain mukaista.

Niilo Ikola huomautti Virittäjässä: "Kilpi oli luodessaan kypsyneen miehuuskautensa suuria teoksia niin syventynyt ja eläytynyt aihepiiriinsä, lounaisen rannikko- ja saaristoseutumme väestön sisäisen ja ulkonaisen elämän kuvaukseen, että hänen teostensa kielikin sai vaikutteita kuvausten kohteena olevan väestön senaikaisesta kielestä."

Voi perustellusti sanoa, että Volter Kilpi on tottunut - Martin Lutherin tavoin - "katsomaan kansaa suuhun". Hän on realistinen kertoja tai kansankuvaaja Saaristosarjassaan, mutta hän on tämän lisäksi paljon enemmän.

Kielellinenkin tyyli on olennaisesti tietynasteista säännönmukaisuutta, invarianssia. Se koostuu kielellisten ainesten yhdistelykuvioista, jotka saadaan aikaan toistamalla sama valinta niissä esitysketjun kohdissa, joissa valinta on mahdollinen.

On siis joukko toistuvia tyylipiirteitä, "kilpimäisyyksiä", joista hänen tekstinsä suurella todennäköisyydellä tunnistaa muiden tekstien joukosta.

The Central Man

2010-03-12T01:41:00.000-08:00

"Mitä se merkitsee", kysyy Matti Klinge päiväkirjassaan (14.4.1999), "että kaikki saksalaiset, kaikki saksalaiset, ovat lukeneet Goetheä, pakosta tai vapaaehtoisesti, mutta niin, että Goetheen voi vedota, viitata, assosioida aina ja kaikkialla?"

Ainakin se saattaa Saksanmaalla merkitä tukalaa tuokiota suomalaiselle korkean tason vierailijalle - liikeneuvottelijalle tai poliitikolle tai virkamiehelle -, joka päiväohjelman puurastamisen jälkeen istuu iltaa auvoisien ja vieraanvaraisten isäntien kanssa ja kutsumana. Siinä sitten rentoutumaan! Goethe? Goethe? Kuinka nykysuomalainen selviäisi tällaisesta yllättävästä kulttuurikuilusta?

Hän ei taitaisi pystyä tekemään ihan "irlantilaisia" - irlantilaiset näet ovat englantilaisessa kansanperinteessä esitetty sukupolvien ajan järkiään tyhminä ja kaikista maailman keskeisistä asioista tietämättöminä.

Päivänä muutamana - tämä on Christopher Hitchensin suosikkivitsejä - nyrpeä englantilainen työnjohtaja seisoksii rakennustyömaan portilla Lontoossa. Sataa tihuttaa, ja on muutenkin ikävä päivä. Työnjohtajaa lähestyy nuhjuinen hahmo piippu suupielessä ja rispaantuneessa sadetakissa. Työnjohtaja tuumii, että siinä on taas yksi helvetin irlantilainen rahaa kerjäämässä. Irlantilaiskaveri laahustaa työnjohtajan eteen. Hän kysyy, olisiko töitä.

"Et näytä siltä, että tietäisit, mitä eroa on girderillä (niskapalkilla; ääntyy suunnilleen göödö) ja joistilla (kannatinpalkilla; ääntyy suunnilleen tsoist)", sanoo työnjohtaja.

"Tiedänpä", sanoo irlantilaisveikko tuohtuneena. "Ensimmäinen kirjoitti FAUSTIN ja toinen ODYSSEUKSEN."

Mutta... pianhan Saksanmaalla suomalaisvieras pääsee puhumaan jalkapallosta!

Matti Klinge vastaa omaan kysymykseensä, että se merkitsee suurten kansojen luonnollista koossapitävää kulttuurisidettä. Hän luettelee muilta kielialueilta Goetheä vastaavia hahmoja. "Venäjällä on Pushkin, Englannissa Shakespeare, Ranskassa kokonainen joukko kirjallisia kaikkien tuntemia suuruuksia Montaignesta, Molierestä, Racinesta ja Voltairesta Victor Hugoon, Baudelaireen ja lukuisiin tämän vuosisadan suuruuksiin. Ranskan lukiolaiskielessä on käsite Comorac - Corneille, Moliere, Racine; ne opitaan kunnolla. Ja niihin voidaan aina viitata ja myös viitataan."

En voi olla huomaamatta, että Klinge jättää luettelostaan pois Italian ja Danten. Poisjättö ei johtune pelkästään retorisesta syystä - triadin vaatimuksesta - vaan syyt ovat syvemmällä. Tosin kaikki italialaiset, kaikki italialaiset, ovat lukeneet Dantea.

Saavatko italialaiset koululaiset ja opiskelijat - keskimäärin - jotenkin erilaisen vamman sielulleen loppuiäkseen kuin venäläiset Puskinista, englantilaiset Shakespearesta, ranskalaiset Racinesta, kun joutuvat pakollisena opinto-ohjelmanaan tutustumaan myös Danten säkeisiin? Ajautuvatko he suhtautumaan Toscanan suureen poikaan ehkä hiukan niin kuin suomalaiset koululaiset ja opiskelijat jahkaantuivat - vanhemmilla sukupolvilla on tästä vielä kokemusta - suhtautumaan Kalevalaan ja sen luojaan Elias Lönnrotiin, jopa Aleksis Kiveen?

1800-luvulla saattoi vielä englantilainen taidehistorioitsija ja yhteiskuntafilosofi John Ruskin kirjoittaa, että Dante on "the central man of all the world" (koko maailman keskeinen ihminen).

Stendhal (1783 - 1842) on ollut modernistikirjailijoiden suuria esikuvia. Hän oli myös suuri Italian ystävä ja asui siellä useaan otteeseen. Monelle kirjallisuuden rakkaimpia romaaneja on Stendhalin Parman kartusiaaniluostari.

"Minulla -- on ollut tapana", kertoo Helen af Enehjelm, "muutaman vuoden väliajoin lukea uudelleen romaanit Punainen ja musta sekä Parman kartusiaaniluostari, joiden lukeminen merkitsee yhtä varmaa nautintoa kuin ikuisesti uuden pianokonserton kuuleminen tai kutsu ystävien luo, joiden parissa viihtyy. Itse asiassa Stendhalin kahden suuren romaanin lukeminen tarjoaa hyvin monipuolista nautintoa: siihen sisältyy löytäjäiloa, jota kokee tavatessaan uuden kasvin, tuntemisen iloa, joka täyttää mielen, kun Griegin Conserton ensimmäiset akordit erottuvat orkesterin pauhinasta tai kun juuri avatusta viinipullosta nousee sieraimiimme odotettu tuoksu, tuntee samaa vapautusta kuin matkustaessaan etelään, samanlaista ajatustoiminnan kiihtymistä kuin shakkipelin aikana, lapsuusajan intiaaniromaanien jännitystä, samaa onnentunnetta kuin maatessa selällään kukkivalla kedolla katsellen taivaalla hitaasti purjehtivia pilviä."

Stendhal valitteli päiväkirjassaan erään aikalaisrunoilijan tyyliä näin:

"Varmasti hän hyötyisi suuresti yksityiskohtaistamalla, tarkentamalla vertauksiaan.

Kuljen majesteetillista jokea ylävirtaan.

Miksi hän ei nimea Reiniä tai Rhonea?"

Danten ilmaisutapa pystyy tarkentamaan lukijan mielikuvaa juuri Stendhalin toivomalla tavalla. Dante käyttää hyvin rajaavia sanoja ja sanontoja, kuvia ja vertauskuvia - niiden semanttinen informaatio on suuri, käyttääkseni aikamme tieteen neutraalia käsiteapparaattia.

Kuin Aleksanteri sai Intiassa
kuumassa nähdä armeijansa ylle
satavan liekkien, maahan asti yltäin,

ja siksi käski joukkojansa maata
hän polkemaan, nuo lieskat yksitellen
pois että sammuisivat jalkain alta,

niin lankesi nyt iankaikkistuli,
ja hiekka syttyi hehkumaan kuin taula
tulusten alla, vaivaa tuimentain.

(Helvetti, 14. laulu; Elina Vaaran suomennos)

Nobel-kirjailija T. S. Eliot on pienessä, hienossa italialaismestaria käsittelevässä tutkielmassaan vakuuttunut, että vaikka Dante kuvaa kolmiosaisessa Komediassaan - Helvetissä, Kiirastulessa, Paratiisissa - matkaa kuolemanjälkeiseen maailmaan, Dante tosiasiassa kuvaa ihmisen elämää tässä maailmassa.

Uskonnollista Dantea voi tulkita ja arvostaa korostuneesti maallisena taiteilijana. Juuri niin tekee suuremmoinen tutkija Erich Auerbach teoksessaan Dante als Dichter der irdischen Welt ( Dante maisena runoilijana, 1929). Vastaavasti on hyvä lukea ja tulkita Gustave Flaubertia - puhdasta taiteilijaa jos ketä! - historian ja yhteiskunnan terävänä kriitikkona. Mutta toki on hyvä muistaa, että Dantea on tutkittu ja tulkittu kiintoisasti uskon aspektikin huomioon ottaen.

Liekehtivän sydämen suulla

2010-03-11T00:57:00.000-08:00

Professori Aarni Penttilän epäily, ettei Volter Kilvellä ollut tavallisessa mielessä hyvää kielikorvaa ja ettei hän helposti hallinnut "näitä meidän tavanomaisia tyylikeinojamme", tuntuu nykyisin merkillisen harhaanosuvalta.

Penttilä näet oikeastaan tohti epäillä, ettei Kilpi - sallittakoon minulle tämä kärjistys - olisi pystynyt kirjoittamaan esim. kiitettävää ylioppilasainetta tai jotain vastaavaa. Ylioppilasaineessa tarvitaan "tavallisessa mielessä" hyvä kielikorva ja "meidän tavanomaisten tyylikeinojemme" sujuvaa hallintaa - eikä juuri paljon muuta. Asiasisältöä näet täytyy olla joka tapauksessa riittävästi, niin kuin kaikessa hyvässä kirjoittamisessa.

Volter Kilpi, muuten, kyllä hallitsi ns. normaaliproosan tekniikan. Siitä on näytteenä hänen postuumi teoksensa Gulliverin matka Fantomimian manterelle (1944).

Runoilija ja maantieteilijä Aaro Hellaakoski oli professori Aarni Penttilän veroinen kielentaitaja. Hän puolestaan arvioi Kilven kielikorvan ja -taidon melkoisen korkeaan arvoluokkaan. Hellaakoski kirjoittaa:

"Kilpi on temmannut sanalliseksi materiaalikseen kansankielen koko rehevän alkuvoiman. Siitä hän on kyennyt muokkaamaan sellaisen sanallisen ilmaisuvälineen, joka ei missään suhteessa jää jälelle parhaimmista, mitä meillä on kuultu. Kun tämä aines, tämä kieli on jalostettu sellaiseen ilmeherkkyyteen ja sellaiseen soinnilliseen loistoon kuin vain Kilpi kykenee, kun tämän kieliaineksen ylitse on kumottu vertausten ja luonnonkuvausten koko runsaudensarvi, ja kun tämä kaikki on hallittu kokeneen taiteilijan kädellä, saadaan tyyli, joka ymmärtääkseni olisi kypsä käymään vaikka ranskalaisten makutuomarien eteen."

Kirjallisuuden harrastajan ei soisi suoralta kädeltä uskovan kumpaakaan näistä - ei Penttilää, ei Hellaakoskea - kielemme asiantuntijoista. On syytä itse arvioida asiaperustein Kilven mahdollisia taiteellisia ansioita ja heikkouksia.

Volter Kilvellä oli erityinen suhde kieleen. Hän selvitti: "Minulle on kieleni luonnollisin asia maailmassa, mutta nähtävästi ei muille. En tiedä sepittäneeni ainoatakaan sanaa, vaan ovat sanani kaikki ilmaisun ilmiajamia. Lepään sanottavani yllä niinkauan, että oikea sana saapuu. Ajavana voimana on ilmaisun täyteläisyys, poljennon oikea hengitys ja kuvakokonaisuuden plastillisuus, ja nämä pusertavat kielen uumenista sanapukunsa, kun vain malttaa olla odottavana ja alttiina mediona. Sanataide on olemuksellista prosessia, eikä tietoista rakentamista."

Eräässä toisessa yhteydessä Kilpi totesi: "Todellinen kieli hersyy syvemmistä lähteistä kuin johtelevan ja yhdistelevän järjen kylmältä alasimelta, vain liekehtivän sydämen suulla ja luovien aivojen ahjossa sulaa kielen rauta juoksevaksi, ja vain sieltä noudettu hehkuva on alasimellekin taipuvaa."

Kirkolle-teoksessa sanaluokkien väliset rajat liukenevat. lauseiden sanajärjestys etääntyy totutusta, ja tuntuu kuin suomen kieli syntyisi uudelleen, loisi sellaisia vivahteita ja saavuttaisi sellaisia ulottuvuuksia, joita ei muulloin ole suomenkieliseen tekstiin tavoitettu.

Mainio esimerkki on seuraava kuvaus kisailevista koirista. Se tempaa kyllä mukaansa muutamia muitakin kuin Kennelliiton paatuneimpia jäseniä:

"Siinäkös otetaan käpälistä irti, minkä pussikkaparista harppaa lähtee, kierretään kehää ja loikitaan väistöä, kiilitään menoa korvat lupussa ja väijytään varoa kidat huohossa, luikitaan maha matalilla, kun laukka loikkii, läähötetään kuve piehtarilla, kun kieli haukkoo, neitokainen kiidossa, nuorpoika kirmassa, kynnet kapsamassa ruohojen sinkaa, hammas hälvimässä leikin irstaa; viistoa ja väistöä, vauhkoa ja veuhtomista, koska liehto on nuorta ja veri viskoo, käpälä on kapsas ja lapa lipsas, kuononturpa tuore ja veträ jäsenten tempo."

Semanttisessa katsannossa tekstin jokaisella oudollakin sanalla on tehtävänsä ja merkityksensä. Teksti ei ohene pelkäksi äännemaalailuksi eikä rytmiharjoitukseksi.

"On selvää", on huomauttanut Kai Laitinen, "että tällaisin keinovaroin työskennellessä kielen sävyasteikko huimasti laajenee."

Reflektiota: Volter Kilven taiteen vaiheilla havisee yhä kiistaton ja luovuttamattoman kovanaamainen (hard-boiled) korkeakirjallinen ilmapiiri.

Moni 1960-luvun ja 1970-luvun nuoren sukupolven kulttuurikellokas katsoi asiakseen - kitarat ja saksofonit soiden ja helistimet heiluen - kiivetä alas matalampien taiteiden tanhuville noista mielestään yli-ilmaisista korkeakirjallisista norsunluutorneista, joissa vain tuikeat ja kylmät tuulet tuntuivat tempovan.

Silloin tällöin vieläkin muutama näistä takavuosien kulttuuritaisteluiden veteraaneista jaksaa huomautella - kuin ehdollisena refleksinä? pakkoliikkeenä? kouristuksena? - , että hän on "uhmakkaasti edelleen rillumarei-kulttuurin ihailija ja roskakulttuurin kannattaja". Näin julisti äskettäin hovioikeudenneuvos Jukka Kemppinen (blogissaan 9.3.2010). Kemppinen on Catulluksen ja Wallace Stevensin runouden intoutunut suomentaja. Hän on myös tunnettu sarjakuvien harrastaja.

Kemppinen arvioi: "Matala kulttuuri tuli laajemmin tietoisuuteen 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. -- Siitä alkaen on ollut luvallista pitää sekä Kipparikvartetista että King's Singersistä."

En pysty arvioimaan, kuinka suppeasti populaarikulttuuri on ollut yleisessä tietoisuudessa ennen 1960-lukua.
En edes yritä arvata, keneltä tai keiltä on - ennen 1970-luvun alkua - täytynyt pyytää lupa pitääkseen sekä Kipparikvartetista että King's Singersistä.

Tässä tietysti nyt ensimmäiseksi on muistutettava - puolin ja toisin - yleisen suvaitsevaisuuden periaatteesta. "Sallittakoon", tähdentää kunnianarvoisa Matti Klinge, "jokaiselle ennakkoluulonsa."

Yksi takavuosien staroista, joka riemukkaasti ylensi alempia taiteita, M. A. Numminen, näyttää kääntäneen kelkkansa näihin päiviin tultaessa. "Nykyään oikeaa vastakulttuuria", vakuuttaa Someron suuri poika, "voi olla vain syvään yleisivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa." (Helsingin Sanomat 10.3.2010)

Ei Numminenkaan silti kadu - hiukan pystypäistä Edith Piaf-efektiä ja Tapio Rautavaaran haulit himaan -asennetta toisiinsa sekoittaen? - osallistumistaan "rientoihin".

"Olisin jäänyt", hän huomauttaa, "paljosta hauskasta paitsi. Ja olisinko edes pystynyt elättämään itseäni kokeellisen musiikin ja taidemusiikin tekijänä?"

Parhaimmillaan Kemppisen ja kumppaneiden julistamat ja soveltamat kulttuuriasenteet ovat ilmentäneet reipasta, ironista camp-henkeä. Syvimmillään näissä asenteissa on ollut jopa hesseläistä sisäkierteistä huumoria.

Enemmän kuin ripaus tuosta sisäkierteisestä huumorista kuitenkin on osoittautunut vuosikymmenten mennen - itsetuhoiseksi nihilismiksikin? Ei tässä näin pitänyt käydä, on havahtunut myös M. A. Numminen huomaamaan.

Kun kultaisella 1960-luvulla Vanhalla ylioppilastalolla pontevasti oikein paneelissa keskusteltiin ongelmasta "Onko hyvä iskelmä parempi kuin huono sinfonia?", eivät nuoret paneelikeskustelijat edes painajaisunissaan pystyneet kuvittelemaan nykytilannetta ("viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa").

Se oli inflaatioiden ja devalvaatioiden aikaa. Sanomalehti Uuden Suomen konservatiivinen pakinoitsija Olli saattoi vitsailla: "Oli kerran markka." Miten kävi? Ei ole enää meillä Uutta Suomea. Ei ole enää meillä markkaa. Vitsit ovat vähentyneet tai ainakin niitä on täytynyt vaihtaa.

Kuinka arvioida esimerkiksi Volter Kilven taidetta ja Kipparikvartetin taidetta toisiinsa nähden? Ovatko ne yksinkertaisesti keskenään yhteismitattomia - ja sillä siisti? Vai ovatko ne edes jossain suhteessa yhteismitallisesti arvioitavissa keskenään?

Ainakin sekä Volter Kilvellä (ks. edellä lainaamaani Kilven tekstikatkelmaa) että Kipparikvartetilla esiintyy koira-aihelma.

Kukapa meistä 1950- ja 1960-luvun lapsista ei olisi kuullut ja kuulemasta päästyäänkin kuullut Kipparikvartetin bravuurinumeroa Hauva ikkunassa? Esitän nyt arvoisille lukijoille arvioitavaksi ja nimenomaan vertaillen Volter Kilven koirakuvauksen kanssa arvioitavaksi myös Kipparikvartetin bravuurinumeron sanataiteellisen puolen (musiikillinen puoli löytynee You Tubesta).

HAUVA IKKUNASSA

Oi katsohan, vaari, pientä hauvaa (HAU, HAU),
mi ikkunasta kurkistavi.
Jospa kysyisit, vaari, tuota hauvaa (HAU, HAU);
sen ostaisin mielelläni.

Oi vaari, jos hauva olis mulla, niin mitään mä pelkäisi en!
Sais rosvotkin vastahan tulla; pois hauvani ajaisi sen.

Oi katsohan, vaari, pientä hauvaa (HAU, HAU), mi
ikkunasta kurkistavi.

Jospa kysyisit, vaari, tuota hauvaa (HAU, HAU);
sen ostaisin mielelläni. En tahdo mä saada papukaijaa;
sen kanssa ei telmiä vois.
Mä kuulin, ett' napurissa Maijaa
yks' sellainen purrutkin ois.

En myöskään mä tahdo kultakalaa;
se opi ei kävelemään.
Sen kissa vois syödä joskus salaa;
siks' huoli en mirriäkään.

Mut katsohan, vaari, pientä hauvaa (HAU, HAU),
mi ikkunasta kurkistavi.

Jospa kysyisit, vaari, tuota hauvaa (HAU, HAU);
sen ostaisin mielelläni.

Flakaa vai flakutta?

2010-03-10T00:12:00.000-08:00

Volter Kilven eeppisestä kielestä havaitsee varmaan ensiksi luonteenomaisimpina piirteinä pitkät virkkeet, asiallisten yksityiskohtien kerrostumisen ja sivulauseiden versomisen rehevästi kuin bambumetsä. Silmiinpistävän runsaasti Kilpi lisäksi viljelee murrepohjaisia tai omatekoisia sanoja.

Varsinkin Kilven sanasto on takavuosina saanut monet kielimiehet protestoimaan tai suorastaan - pöllämystyneiksi. Suomen kielen professori Aarni Penttilä puuttui aikoinaan Virittäjässä (1945) asiaan. Penttilä ihmetteli, miksi Kilpi oikeastaan käyttää esim. muotoja jälelle pro jäljelle, keräjille pro käräjille, aamusti pro aamulla.

Niilo Ikola osoitti vastineessaan, että tällaiset muodot perustuvat vanhan kirjasuomen käytäntöön tai länsimurteisiin.

Penttilä rohkeni ihmetellä myös, miksi "Kilvellä parkki flakaa, kun kerran moista eivät tunne lounaismurteet sen paremmin kuin yleiskielikään (murteessa flakutta)". Niilo Ikola ei kaihtanut tiedustella - toisin kuin Penttilä - murretta taitavalta kustavilaiselta - Volter Kilven syntymäpitäjä oli Kustavi - tätä yksityiskohtaa. Murreoppaan ilmoituksen mukaan juuri verbi flakaa on vanhaa Kustavin murretta. Muodosta fakutta opas sanoi, että se taitaa olla jotain "lasten kieltä".

Eräässä toisessa yhteydessä professori Penttilä oli suoraan sitä mieltä, että "Kilven kielikorva ei ollut tavallisessa mielessä hyvä... ettei hän varmasti ja helposti hallinnut näitä meidän tavanomaisia tyylikeinojamme".

Virittäjän kirjoituksessaan Penttilä antoi juuri Kilven yhteydessä hienokseltaan ymmärtää, ettei Kilpi "aina osaa ulkopuolisten kannalta riittävästi arvostella ilmauksiaan, niiden joukossa omia kotosanojaan".

Aarni Penttilän ja Niilo Ikolan pikku polemiikki osoittaa ainakin sen, että Volter Kilven kielenkäytön erikoisuuksia täytyy arvioida syvempiä kriteerejä käyttäen kuin vain mekaanisia oikeakielisyyssääntöjä soveltaen - saattaapa alan professorismiehen murretuntemuskin osoittautua kehnoksi lyömäaseeksi Kilven arvioinnissa, kuten Penttilän tapaus muistuttaa.

Volter Kilpi oli joutunut jo 1900-luvun alkupuolella hankaluuksiin oikeakielisyysmiesten kanssa eräiden suomennostöidensä takia. Kilpi julkaisi Virittäjässä (1907) asian tiimoilta kirjoituksen Maallikon kielimietteitä. Kirjoituksella on kantavuutta hänen myöhäistuotantonsakin kannalta.

Kilpi kirjoitti: "Luulen, että syy tähän mielipiteitten eroavaisuuteen on ainoastaan siinä, ettei meillä vielä ole esiintynyt tarpeeksi suuria väkivaltaisia kielenuudistajia, jotka, suuren sisällisen elämän täyttäminä, olisivat ajatustensa ja tunteittensa ilmaisuiksi olleet pakotetut väljentämään kielemme ilmaisukeinoja, tai oikeammin, päässeet tilaisuuteen näyttämään mitä kielellämme voi ilmaista, ja siten opettaneet kielentutkijoillemme käytännöllisesti, mitä muotoja kielessämme oikein piilee. Semmoiset kielenluojat ovat kyllä olevat ainaisen tuskan aiheita sääntönappuloita hypisteleville kielentutkijoille, joiden kaavakkeisiin ne eivät tahdo mahtua, mutta kieli tarvitsee elääkseen semmoisia anarkisteja."

Avansoitua!

2010-03-08T03:18:00.000-08:00

Motto: "Itse luin sitä joskus nuorena jonkin matkaa."

Matti Klinge

"Ei Kilpi ole kaikille; ei edes joka toiselle", arvioi Elmer Diktonius Volter Kilven (1874 - 1939) myöhäistuotantoa. Kilven Saaristosarjasta onkin muodostunut kirjallisuushistoriallinen käsite, jopa varoittava esimerkki.

Kun Alastalon salissa I - II oli ilmestynyt vuonna 1933, kriitikkojen enemmistön oli vaikea tavoittaa hänen kestävin ominaislaatunsa ja arvonsa. Ei ihme, sillä itse Kilpi väitti aikaansaannoksestaan Diktoniukselle: hän on luonut "teknillisesti aivan uutta, jotakin yhtä avansoitua kuin esim. Joycen tai Proustin luomat".

Kilpi näyttää - 1930-luvun suomalaiset kulttuuriolot huomioon ottaen - olleen niin uhkarohkea ja totunnaiset rajat ylittävä sanataiteilija, että hänet yleensä pyrittiin sivuuttamaan - kummallisuutena. Vielä 1960-luvulla luonnehti Kai Laitinenkin Suomen kirjallisuus V:ssa: "Keinotekoisempaa, hermeettisempää tekstiä ei suomalaisessa kirjallisuudessa kukaan toinen ole luonut."

Hämmennys kuitenkaan ei liene johtunut pelkästään Kilven kielen vaikeudesta. Koko Saaristo-sarja - Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä (1934), Kirkolle (1937) - on perusluonteeltaan sellainen, että sitä varmaan useimmat lukijat lähestyvät väärin odotushorisontein.

Kilpi itse huomautti: "Kirjoihini joutuu heti alussa aivan väärään asenteeseen, jos ne käsittää romaaneiksi. Ne ovat lähimmin eepoksia, vaikka suorasanaisia. Eepoksessahan on situatsio keskiönä, kuvauksen näköalojen avautuessa tästä keskiöstä kuinka avaralle hyvänsä sekä ajassa että paikassa ja ihmiskohtaloissa. Käsittäisin, että esim. Iliadin rakenteen voi määritellä juuri tähän tapaan, mennäkseni suoraan suurimpaan esimerkkiin. Romaanin kuvauksen kohteena on tapahtumakehitys, eepillisen kuvauksen vissi elämällinen totaliteettikehä."

Eeppinen tilannekonseptio on periaate, josta muodostui Volter Kilven koko Saaristosarjan rakentava perusta. Alastalon salissa, Pitäjän pienempiä -teoksen kertomukset sekä Kirkolle ovat kaikki yhden ainoan "antavan situatsion kehittelyjä, joista on näköaloja minne vain situatsio antaa aihetta silmää luoda".

Kilpi kärjisti: "Tapahtuu paradoksi: mitä vähemmän kertomista, sitä enemmän kerrottavaa." Juoniaineksen typistäminen tai melkein poistaminen merkitsee näissä Kilven teoksissa itse kuvauspiirin melkein rajatonta laajentamista.

Pitäjän pienimpiä -kokoelman novellit ovat lähinnä normaaliproosaa. Alastalon salissa on jo kielellisesti mutkikkaampi kuin novellit. Kirkolle on kolmikosta vaikein kielenparreltaan.

Siinä Volter Kilven kieli on vieläkin tyylitellympää kuin Alastalon salissa. Paikoitellen Kilpi jakaa tekstinsä jopa runoriveiksi. Tosin ne tekijän mukaan "ovat vain paisuvampaa proosaa, joka ymmärtämisen helpottamiseksi on jäsennetty lausejaksojen hengityksen mukaiseksi".

Hiukan teologiaa

2010-03-07T03:41:00.000-08:00

Vuonna 1932 kirjoitti Hermann Hesse tutkielman nimeltä Hiukan teologiaa. Sen ensimmäisessä osassa hän julistaa uskoaan "inhimillistymisen triadiseen rytmiin": lapsuuden viattomuus vaihtuu tietoisuuden epätoivoon, joka taas aikanaan johtaa viisauden harmoniseen päätökseen - jossa kaikki vastakohdat sovittavat toisensa.

Jo seuraavana vuonna - 1933 - Adolf Hitler ja hänen johtamansa natsit alkoivat perustaa - monen miljoonan saksalaisen virallisesti ja laillisesti valtaan äänestäminä - Kolmatta Valtakuntaa.

Esseensä toisessa osassa Hesse esittää ikään kuin credonaan näkemyksensä ihmisolentojen kahdesta perustyypistä: järkevästä ja hurskaasta. Hesse luonnehtii:

"Järkevä rationalisoi maailman ja kohtelee sitä kaltoin. Hän on alinomaa taipuvainen kauheaan totisuuteen."

"Hurskas mytologisoi maailman eikä usein ota sitä kyllin vakavasti."

Professori Theodore Ziolkowski on tähdentänyt, että olisi hedelmällistä yrittää tarkastella kaikkia Hessen myöhempiä romaaneja Hiukan teologiaa -tutkielman pohjalta. Ziolkowskin ehdottama tarkastelulinja avaa laajan komplementaarisuus-ulottuvuuden Hessen tuotantoon - yksi sen rantu on käsitepari logosentrinen/biosentrinen.

PS. Vanha Rankka-Renkoseni - siis Saksalais-suomalainen sanakirja, julkaissut W. O. Renkonen, 7. painos, WSOY, Porvoo 1952 - antaa Hermann Hessen käyttämälle toiselle avaintermille paitsi vastineen järkevä myös merkityksen 'ymmärtäväinen', ja toiselle avaintermille se antaa paitsi vastineen hurskas myös merkitykset 'lempeä', 'lauhkea', 'hiljainen', 'sävyisä'.

Heinäkuun toisena päivänä vuonna 1937 Thomas Mann kirjoitti sveitsiläisessä sanomalehdessä - kirjailijan 60-vuotispäivän kunniaksi - monia oivaltavia ja ylistäviä rivejä Hessen taiteesta. Mann luonnehti: "Sillä on sielukkaan saksalaisen luonteen romanttinen sointi, monimutkaisuus ja sisäkierteinen luulotautinen huumori - kytkeytyneenä orgaanisesti yhteen ja samaan persoonaan hyvin erilaisten, paljon vähemmän sielukkaiden elementtien kera, kuten psykoanalyysin ja eurooppalaisen kritiikin. Tämän svaabilaisen lyyrisen runoilijan ja idyllisen tarinankertojan suhde wieniläiseen erotologiseen "syvyyspsykologiaan", kuten sitä esimerkiksi ilmentää Narkissos ja Kultasuu, puhtaudessaan ja älyllisessä kiinnostavuudessaan ainutlaatuisen runollinen romaani, on mitä viehättävimmän luonteinen paradoksi."

Vastakohdat

2010-03-06T01:37:00.000-08:00

Narkissosta ja Kultasuuta ei Hermann Hessen romaanissa voi oikein kunnolla ymmärtää erillään toisistaan. He vaikuttavat pian toisiaan täydentäviltä henkilöiltä. Heidän komplementaarisuutensa ilmenee monin tavoin, tarinan juonessa, heidän psyykensä luonnehdinnassa ja erityisesti heidän keskinäisissä vuoropuheluissaan.

Kultasuun saavuttua luostariin oppilaaksi hänen ja Narkissoksen välille kehkeytyy pian poikkeuksellinen yhteys:

"-- Asukas, johon Kultasuu oli mieltynyt, oli tarkkakatseisempi ja aavisti enemmän, mutta pysytteli erillään. Narkissos tajusi täysin, millainen kiehtova kultalintu laitokseen oli pyrähtänyt. Hän, ylhäisyytensä vuoksi yksinäistynyt olento, vainusi heti Kultasuussa sukulaissielun, vaikka Kultasuu näyttikin kaikessa olevan hänen vastakohtansa. Oppilas oli yhtä vaalea ja kukoistava kuin opettaja tumma ja laiha. Narkissos oli ajattelija ja erittelijä, kun taas Kultasuu vaikutti lapsenmieliseltä uneksijalta. Vastakohtia yhdisti kuitenkin muuan yhteinen piirre: molemmat olivat valioihmisiä, he erottuivat muista selvien lahjojen ja tuntomerkkien puolesta ja kumpikin oli saanut kohtalolta erityishaasteen."

Narkissos on logosentrinen ihminen. Häntä kiehtoo logos, sana, oppi, erittely, järkeily, järjestys. Hän tajuaa varhain, mikä on kohtalon hänelle antama erikoishaaste. Narkissos kysyy:

"Päämääräni? Kenties kuolen koulun johtajana tai apottina tai piispana. Yhdentekevää. Päämääräni on aina asettua paikalle, missä voin parhaiten palvella, missä laatuni, ominaisuuteni ja lahjani tapaavat parhaan kamaran, laajimman vaikutusalan. Muuta päämäärää ei ole. -- Päämäärääni kuuluu myös se, että tulipa minusta opettaja, apotti, rippi-isä tai mikä tahansa, en haluaisi koskaan kokea sellaista, että kohtaisin voimakkaan, arvokkaan ja omintakeisen ihmisen pystymättä häntä ymmärtämään, arvioimaan ja auttamaan."

Niin järkeilijä kuin onkin Narkissoksella on myös kyky ymmärtää toisia ihmisiä: eläytyä heidän osaansa. Tämä hänen ominaisuutensa hämmästyttää sekä luostarin apottia Danielia että Kultasuuta. Ennen kaikkea kuitenkin Narkissos on tieteen mies. Kultasuu huomauttaa hänelle:

"Sinä puhut aina vain erilaisuuksista, olen vähitellen huomannut, että se on sinun suurin ominaisuutesi. Kun esimerkiksi puhut suuresta erosta, joka vallitsee meidän välillämme, minusta tuntuu, että koko eron muodostaa vain tuo sinun merkillinen itsepintainen halusi löytää erilaisuuksia."

Tähän Narkissos vastaa:

"Siinä osut naulan kantaan. Sinä vähättelet eroja, mutta minusta ne näyttävät olevan ainoa tärkeä asia. Olen laadultani oppinut, tiede on kutsumukseni. Eikä tiede, omia sanojasi lainatakseni, ole mitään muuta kuin 'merkillistä itsepintaista halua löytää erilaisuuksia'. Sen olemusta olisi suorastaan mahdotonta luonnehtia sattuvammin. Meille tieteenharjoittajille on tärkeää vain erojen toteaminen, tiede on erottelemisen taitoa. Niinpä ihmisen tunteminen merkitsee niiden tunnuspiirteiden löytämistä, jotka erottavat hänet muista."

Hermann Hesse on sijoittanut romaaninsa Narkissos ja Kultasuu tapahtumat syvälle keskiajan maailmaan, mutta hänen tiedemiessankarinsa ilmentää kyllä hyvin myöhempienkin aikojen tieteellistä ihannetta. Galileo Galilei (1564 - 1642) korostamistaan korosti: "Mittaa, mittaa. Mittaa uudestaan ja uudestaan löytääksesi eroavuuden ja eroavuuden eroavuuden."

Narkissoksesta tulee aikanaan luostarin apotti. Hänen elämänvaiheensa eivät muodostu yhtä värikkäiksi kuin Kultasuun. Kuitenkin juuri hän pelastaa harkitsemattoman ja huikentelevaisen ystävänsä hirsipuusta: tapahtumalla on syvä vertauskuvallisuutensa romaanin rakenteessa.

Kultasuusta sukeutuu sitten moninaisten harharetkien päätteeksi kuvanveistäjä. Kun hän on palannut Narkissoksen mukana vanhaan luostariinsa, hän ryhtyy luovaan työskentelyyn. Narkissos joutuu nyt toteamaan:

"Opin sinulta paljon, Kultasuu. Alan ymmärtää, mitä taide on. Ennen minusta tuntui, että ajatteluun ja tieteeseen verrattuna sitä ei voinut ottaa vakavalta kannalta. Ajattelin suunnilleen näin: koska ihminen on epäilyttävä sekoitus henkeä ja ainetta, koska henki avaa hänelle tien ikuisiin arvoihin, kun taas aine vetää häntä alaspäin ja kahlitsee hänet katoavuuteen, hänen pitäisi pyrkiä aistien maailmasta hengen piiriin kohottaakseen elämänsä tasoa ja löytääkseen sille tarkoituksen. Tavan vaikutuksesta olin kunnioittavinani taidetta, mutta todellisuudessa olin ylpeä ja halveksin sitä. Vasta nyt tajuan, miten monet tiet johtavat tietoon ja ettei hengen tie ole ainoa eikä ehkä paraskaan. Minun tieni se tietysti on ja sillä aion pysyä. Näen kuitenkin, että sinä pääset päinvastaista tietä, aistien kautta, yhtä syvälliseen olevaisuuden salaisuuteen ja kykenet ilmentämään sitä paljon eloisammin kuin useimmat ajattelijat."

Demonisuus

2010-03-05T06:20:00.000-08:00

1700-luvun alkupuolella saattoi Alexandre Pope kirjoittaa luottavaisesti säkeensä:

Nature and Nature's laws lay hid in Night.
God said, Let Newton be! and all was Light.

(Luonto ja luonnon lait lojuivat yön kätköissä.
Jumala sanoi, Tulkoon Newton! ja kaikki oli valoa.)

Luonnontiede tuntui kulkevan voitosta voittoon. Maailma vaikutti ymmärrettävissä ja hallittavissa olevalta harmonialta: symmetriseltä ja johdonmukaiselta. Mutta onko maailma tuollainen rationaalinen todellisuus?

Johann Wolfgang von Goethe (1749 - 1832) uskoi jo nuorena löytäneensä kaikkialta oudon voiman, ja tuo voima sekä veti häntä puoleensa että kauhistutti häntä silloin. Se viehätti. Se tuntui vaaralliselta.

Omaelämäkerrassaan Tarua ja totta elämästäni hän vielä vanhuksena yrittää hahmottaa sitä. Kyseessä on - kuten hän sanoo - "ainoastaan ristiriitojen muodossa esiintyvä asia", ja se on tuskin "minkään käsitteen, vielä vähemmän minkään sanan avulla ilmaistavissa olevaa". Goethestä ilmiö kuitenkin on todellinen, ja hän ehdottaa sille nimeä 'demonisuus'.

Hän luonnehtii ilmiötä: "Se ei ollut jumalallista, sillä se näytti järjettömältä, ei inhimillistä, sillä siitä puuttui ymmärrys, ei pirullista, sillä se oli hyvää tekevää, ei enkelimäistä, sillä se ilmaisi usein vahingoniloa. Se muistutti sattumaa, sillä siinä ei ollut mitään johdonmukaisuutta; se oli kaitselmuksen kaltainen, sillä se viittasi johonkin yhteyteen. Se tuntui läpäisevän kaikkea sitä, mikä meitä rajoittaa, se näytti mielin määrin käyttelevän olemassaolomme välttämättömiä aineksia, se veti aikaa kokoon ja avarsi avaruutta. Se näytti viihtyvän ainoastaan mahdottomuuden alueella, mahdollisen se näytti halveksien työntävän luotansa."

Kun romantikkojen maailmankuva yleensä yhä synkentymistään synkentyi, William Blake (1757 - 1827) oli poikkeus. Romantikoista hän oli täysverisin mystikko.

Hän kyllä tuomitsi näkemäänsä pahaa terävänäköisesti. Teollistuminen ruhjoi jo silloin perinteisiä elämänmuotoja. Teollisuus kurjisti laajenevia vähäosaisten työläisten massoja. Rikkaat riistivät köyhiä yhä ahneemmin ja yhä tunnottomammin.

Mutta Blaken mukaan perimmäinen todellisuus on "Energiaa", ja se taas on "Iankaikkista Riemua"!

Blaken maailmankuva ei ollut olennaisesti rationaalinen. Hänen Taivaan ja helvetin avioliittonsa (1789) on siekailematon antirationaalisen viisauden käsikirja, niin kuin sata vuotta myöhemmin Friedrich Nietzschen Näin puhui Zarathustra. Blake sivaltaa:

"Kohtuuttomuuden tie johtaa viisauden palatsiin."

"Vihan tiikerit ovat viisaampia kuin valistuksen hevoset."

"Energia on ainoa elämä, ja se tulee ruumiista; järki on energianraja ja ulommainen piiri."

Ken haluaa elää täydesti - antaa Blake ymmärtää - hänen täytyy hyväksyä todellisuuden ristiriitaisia vastakohtaisuuksia - myös omassa itsessään.

Arthur Schopenhauer (1788 - 1860) lienee romantiikan aikakauden ajattelijoista synkin. Hänenkin metafysiikkansa on irrationaalista. Tosiolevainen vain ilmenee ihmiselle maailman näennäisenä moninaisuutena, mielteinä.

Ihmisen tietoisuus - "minä" - on vain yksi alkuykseyden - mystiseksi jäävän 'tahdon' - erilaistumaa mielteiden harhakimpuksi, Majan hunnuksi, kuten Schopenhauer intialaisittain sanoo. Tajuttomuuden yöstä eloon herätessään kukin ihminen "huomaa olevansa yksilö loputtomassa maailmassa lukemattomien yksilöiden joukossa".

Schopenhauer määrittää ihmisen osaa: "Koko elämä julistaa, että maisen onnen on määrä raueta tai tulla tunnustetuksi illuusioksi. Syvällä olioiden olemuksessa piilevät siihen taipumukset. -- Suhteellisen onnelliset ovat onnellisia enimmiten vain näennäisesti, tai sitten he ovat kuten pitkäikäiset harvinaisia poikkeuksia, joihin täytyi mahdollisuuden jäädä avoimeksi - houkuttimena. Pienessä niin kuin suuressakin elämä esittäytyy jatkuvana petoksena. Lupaustaan se ei pidä - paitsi ehkä näyttääkseen, miten vähän toivottavaa toivottu oli; niin meidät pettää milloin toive, milloin toivottu. Elämä antaa vain ottaakseen. Etäisyyden taika kangastelee meille paratiiseja, jotka katoavat kuin näköharhat, jos olemme uskoneet ilveeseen. Onni kuuluu niin ollen aina tulevaisuuteen tai sitten menneisyyteen, mutta nykyisyyttä voi verrata pieneen, tummaan pilveen, jonka tuuli kuljettaa aurinkoiselle taivaanlaelle; sen edessä ja takana on kirkasta, vain se itse heittää aina varjon. Nykyisyys on niin muodoin aina riittämätön, tulevaisuus taas epävarma ja menneisyys palautumaton."

Ilmiöiden turhuus - Schopenhauerin mukaan - paljastuu ajan katoavana muotona. Nautintomme ja ilomme raukeavat käsiimme. Elämä on onnellisinta herättäessään vähiten huomiotamme. Ja vielä parempi tila olisi olo ilman mielteitä - siis elämän vastakohta!

Romantikot haastoivat klassisen käsityksen maailmasta harmonisena kosmoksena. He tunsivat, ettei todellisuus syvimmältään ole rationaalinen kokonaisuus. Johdonmukaisuus ja symmetria kyllä ovat ihmisjärjen kannalta kiitettäviä ominaisuuksia. Mutta johdonmukainen ja symmetrinen maailma on suljettu. Suljetusta maailmasta tulee ihmishengen vankila.

REFLEKTIOTA: Helmikuun 28. päivänä 1999 kiinnitti Matti Klinge päiväkirjassaan huomionsa siihen, että György Konrad oli vastikään arvioinut Euroopan Unionin tilaa. Konrad oli esittänyt: EU on valistuksen lapsi, mutta nyt tarvitaan romantiikkaa!

Miksi? Klinge selvittää: "Eurooppa-aate on liian monille nykyään järjen ja kukkaron asia, mutta se ei voi riittää."

Klinge tähdentää Konradin puhuneen kuulijakunnalle, jonka oletetaan muistavan valistuksen ja romantiikan vastakohtaisuus. Klingen mukaan valistuksen järkiusko osoittautui riittämättömäksi. Kehkeytyi tunteen ja tahdon emansipaatio - haluttiin siis vankilasta.

Klingen - "fiksun miehen", kuten Veijo Meri häntä on luonnehtinut - silmä on osunut myös Ragnar Granitin kertomaan tutkimustulokseen.

Tämä Nobel-palkinnon saanut tieteilijä näet selvittää eräässä esseessään laboratoriorottien omituista käyttäytymistä. Koe-eläinrotista oli osa päässyt karkuun häkeistään öisin. Kokeita tehneet luonnontieteilijät olivat silloin joutuneet merkillisen tosiseikan todistajiksi: osa rotista oli pyrkinyt häkistään ulos takaperin, häntä ja peräpää edellä. Rotat olivat jääneet nalkkiin siihen asentoon, ja ne löytyivät tässä oudossa tilassa aamusella, kun hoitajat ja tutkijat tulivat töihin.

Granitin mukaan oikean selityksen keksiminen kesti kauan. Se kerta kaikkiaan ei ollut helppoa. Kävi kuitenkin ilmeiseksi, että rotat eivät olleetkaan pakenemassa häkeistään vaan palaamassa kotiin häkkiin öisiltä harharetkiltään.

Klinge sanoo: "Selityksen keksiminen oli vaikeaa, koska tutkijat elivät muiden nykyajan ihmisten tavoin rousseaulais-romanttisen luonto-vapausaatteen maailmassa."

Matti Klinge korostaa, että hän itse ei suinkaan halua luopua romantiikan suuremmoisesta perinnöstä.

Luen Klingeä

2010-02-20T04:38:00.000-08:00

Ikimuistoisesti Paula Koivuniemi - yhdessä iskelmäkipaleessaan - "kuuntelee Tomppaa" (Tom Jonesia).

Sivilisaation piirissä silti mutta aika lailla "Walesin tiikerin" tanhuvilta takavasemmalla me muutamat harvat - Unto Hämäläinen, Erkki Tuomioja, Osmo Pekonen? - puolestamme luemme Matti Klingeä, jopa hänen päiväkirjojaan.

Voimme tehdä muutakin, toisin kuin 1920-luvulla Valery Larbaud saatuaan käsiinsä James Joycen Odysseuksen. Larbaud aivan hullaantui teokseen, eikä voinut sitten pitkiin aikoihin tehdä muuta kuin lukea sitä lukemasta päästyäänkin.

Luemme Klingeä, silloin tällöin, ja ainakin minä luen Klingeä yhtä intensiivisesti - yhtä "fascinoituneena", itsensä herra professorin suosikkisana - kuin Paula Koivuniemi kuuntelee Tomppaa.

Olemme siis yksiä sivilisaation "harvoja onnekkaita" (Happy Few), joihin suuremmoinen Stendhal viittasi 1800-luvulla. Kun Paula Koivuniemi kuuntelee Tomppaa, hän on yhtä onnekas mutta ei suinkaan kuulu muutamiin harvoihin Walesin tiikerin kuuntelijoihin, koska näitä kuuntelijoita yhä on monta monituista miljoonaa.

Välistä Klingeä lukiessani tunnen olevani kuin yksityisetsivä Philip Marlowe (Raymond Chandlerin luoma mainio romaanihenkilö).

Kun avaan Klingen päiväkirjan satunnaisesta kohdasta, saattaa minusta yhtäkkiä tuntua ikään kuin olisin varta vasten kutsuttu kenraali Sternwoodin palatsiin - työtehtävissä. Siellä palatsissahan eteishallikin on kaksikerroksinen, ja ulko-ovista - kertoo Marlowe - "olisi mahtunut sisään joukkueen verran intialaisia norsuja".

Klingenkin maailmassa on takuuvarmasti dimensioita - esim. historiaa ja maantietoa -, ja hän pitää kyllä huolen, että ilmapiirissä on riittävästi "toista astetta".

Klinge tähdentää: "Pidän suurena kunniana sitä, että kollegani Risto Alapuro julkaisi juuri minun juhlakirjassani kuuluisaksi tulleen tutkielmansa "ensimmäisestä ja toisesta asteesta", eli siis juuri siitä itsereflektoivasta asenteesta, joka myös tuottaa kyvyn nähdä ilmiöissä, itsessä ja toisissa sekä "ensimmäisen", välittömän suoran totuuden tason että "toisen", tarkastelijan itsensä suhteellistavan totuuden.

-- Minun käsittääkseni suomalainen pitäytyminen "ensimmäiseen asteeseen", jota siis voimme sanoa jyrkentäen vaikka tosikkomaisuudeksi tai provinsiaalisuudeksi, periytyy pitkälti uskonnollisesta kulttuuristamme ja siinä etenkin kahdesta kerrostumasta. Pitkälle 1700-luvulle ja vielä 1800-luvulle jatkuneeseen raamatullis-ankaraan luterilaiseen ortodoksiaan, tiukasti varjeltuun ja tiukasti Raamattu-sidonnaiseen puhdasoppisuuteen, ja toisaalta siihen usein suoraan liittyneeseen asketistiseen ja kulttuurivihamieliseen pietismiin. Molemmissa on kysymys oikeassa olemisesta, ja varsinkin jälkimmäisessä esiintyy uskoa kalvinististyyliseen valittujen, uskovaisten, heränneiden, oikeiden oikeassa olevaan ja siksi pelastuvaan massaan, joka tekee jyrkän eron "kadotuksen tiellä" kulkeviin.

Luterilainen ortodoksia on saksalainen ilmiö, pietistinen lahkolaisuus sai voimakkaita virikkeitä anglosaksisesta maailmasta. Luulen että (pohjois)amerikkalaisen kulttuurin perusominaisuuksia ovat juuri oikeassa oleminen ja sovittavan, rakastavan huumorin puute. Sama leima on meillä pohjalaisuudessa."

"Toisen asteen" klingeläisessä ajatus- ja kulttuurimiljöössä sitä miehen täytyy tehdä mitä miehen täytyy tehdä - Marlowekin liikkuu Sternwoodien palatsissa cooliin tapaansa, ja sitä paitsi Marlowen lailla olen opiskellut yliopistossa ja osaan vieläkin puhua yleiskieltä "jos tarvitaan".

Niinpä toisinaan - lukeakseni taas Klingeä - sonnustaudun vasta vasten niin kuin Philip Marlowe sonnustautuu kenraali Sternwoodin tapaamiseen: ylläni on ruudinsininen puku, tummansininen paita, solmio ja taskunenäliina, mustat mokkakengät sekä mustat villasukat, joissa on tummansiniset raidat. Olen siis siisti, puhdas, sileäleukainen ja selvä, ja minusta on aivan samantekevää tietääkö joku sen vai ei. Olen juuri sellainen "kuin hyvinpukeutuneen yksityisetsivän pitääkin olla".

Marlowe on menossa tapaamaan "neljää miljoonaa dollaria" (kenraali Sternwoodia, romaanissa Syvä uni). Minä puolestani olen menossa lukemaan - neljää miljoonaa sanaa? (Klingen päiväkirjoja ja muita teoksia)

Sternwoodien palatsin eteishallin ovien yläpuolella on leveä lasimaalaus: mustaan haarniskaan sonnustautunut ritari pelastamassa naista, joka on sidottu puuhun ja jolla ei ole verhonaan muuta kuin erittäin sopivasti pitkä tukka. Ritari on työntänyt kypäränsä silmikon ylös voidakseen paremmin seurustella ja hän kopeloi parhaillaan naista puuhun sitovien köysien solmuja pääsemättä puusta pitkään. Marlowe tulee ajatelleeksi, että jos hän asuisi tässä talossa, hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko kiivetä auttamaan miestä. Marlowen mielestä mies ei oikein näytä yrittävän tosissaan.

Matti Klinge on maalannut - hän on innokas harrastelijamaalarikin - yhden ritarillisen sanavision, joka olisi paikallaan hänen päiväkirjapalatsinsa avaran ja kaksikerroksisen ("toinen aste"!) eteishallin lasimaalaukseksi. Klinge kirjoittaa:

"Daktyylit ja spondeet. Huomaan melkein hätkähtäen näiden niin keskeisten, rakkaiden! käsitteiden kohdalla, miten tärkeitä ja luonnollisia asioita heksametri ja pentametri ovat minulle. Ilias ja Odysseia, Ovidius ja Vergilius, Manninen ja Koskenniemi, Goethe, ehkä kaikkein eniten Runeberg... Että minun maailmani täytyy olla rytmittynyt sillä tavalla ja että se on eurooppalainen maailma, eurooppalais-suomalainen, ja että se, ajattelen melkein kauhistuneena, ei ehkä olekaan monien muiden mielessä samoin rytmittyvä... Tätä asiaa täytyy miettiä enemmän! Ja tietysti alexandriini. Thomas Mann mietti 1919 heksametrin olemusta, sen myönteistä henkeä." (Päiväkirjastani Fin de siecle 1999, s. 235)

Matti Klinge on kelpo kulttuuriritarina ryhtynyt puolustamaan - ei, pelastamaan! - klassisia runomittoja, ja olen tullut kerran pari ajatelleeksi, että jos minä editoisin hänen päiväkirjaansa, minun olisi ennemmin tai myöhemmin pakko ryhtyä auttamaan Klingeä puolustamaan - pelastamaankin! - klassisia runomittoja. Ritarina Klinge ei näytä yrittävän oikein tosissaan.

Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus!

2010-02-18T13:16:00.000-08:00

Muistelmateoksessaan Tähänastisen elämäni kirjaimet (1996) Erno Paasilinna panee merkille, että joittenkin mielestä hän on aforismeissaan kuvannut kansaa melkein mytologisena olentona. Paasilinnan mietelmien kuvastamana kansa siis näyttäytyisi ikään kuin kaiken muun yläpuolella olevana ja oikeutettuna hallitsemaan itseään oman tahtonsa mukaan. "Niin sen pitäisi ollakin", huomauttaa Paasilinna.

Paasilinnan mielestä tähän näkemykseen ei sisälly mitään suurta filosofiaa. "Kansa on minulle", määrittää hän, "avara yleiskäsite, joukko ihmisiä jotka eivät jaa valtaa, mutta jotka on pakotettu vallanalaisuuteen, aina ja kaikkialla. Yksilöihin jaettuna kansa sisältää tietysti monenkirjavan joukon tyyppejä kelpo kansalaisista kaikenlaiseen roskaväkeen saakka, koko ihmiselämän kirjon. Mutta yleisesti, terveen ja kunnioitettavan enemmistön muodostama kansa on se perusta, joka kannattaa koko valtahierarkiaa, koko yhteiskuntaa, ja millainen on kansan kokonaistilanne, sellainen on yhteiskunta."

Musta aukko -kokoelmassa Paasilinna tiivistää: "Kaikki rikokset tehdään kansaa vastaan, muu on mahdotonta."

Kaikuuko Paasilinnan kansa-käsityksessä vielä hiukan Ranskan vallankumouksen aatteetkin, kuin kosmisena taustasäteilynä? Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus!

Vastikään, asiasta kolmanteen mennäkseni, tarkistin Wikipediasta että tuo Ranskan vallankumouksen iskulause kuuluu alkukielellä - niin kuin olin muistavinanikin - toisessa järjestyksessä kuin suomeksi. Liberte, Egalite, Fraternite! (Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys.) Kesken kaiken rupesin miettimään: miksi? Miksi sanat ovat eri järjetyksessä? Onko meillä suomalaisilla ehkä olennaisesti eri poliittisia painotuksia kuin pateettisilla patonginpurijoilla? Vai onko eri järjestys vain sattumaa?

Fraasin iskusanojen erilainen jakauma - uumoilen - selittynee enemmän kielellis-retorisista kuin poliittisista syistä. Kielellinen intuitio sanoo, että tuo jako - vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus - on tehokkaampi ja vaikuttavampi kuin mikään muu noiden sanojen mahdollinen suomenkielinen yhdelmä. Vai olisivatko esimerkiksi nämä seuraavat versiot parempia?

Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!

Tasa-arvoisuus, veljeys, vapaus!

Tasa-arvoisuus, vapaus, veljeys?

Veljeys, tasa-arvoisuus, vapaus!

Kielellinen intuitiomme sanoo, että juuri mikään noista mahdollisista yhdelmistä ei ole yhtä hyvä kuin tuntemamme vakiojärjestys. Tuossa vakiojärjestyksessä on jotain taikaa. Se voi tulla syvältä. Syvemmältä kuin menninkäisen huokaus.

Uteliaisuuteni täten herättyä rupesin tutkimaan tarkemmin nimenomaan Erno Paasilinnan suhdetta 'vapauteen, veljeyteen, tasa-arvoisuuteen', tosin tällä erää vain niin sanoakseni asian retorisesta aspektista. Mutta päätin tutkia tätä vähäistä sitäkin eksaktimmin! Minua alkoi kiinnostaa erityisesti, kuinka Paasilinna käyttää kolmen peräkkäisen sanan jaksoa lauseen tärkeimmissä asemissa, lopussa ja alussa.

Aristoteles Nikomakhoksen etiikassaan (1094b 24 - 25) teroittaa mieliimme, että sivistyneen ihmisen merkki on etsiä asioiden luokittelun täsmällisyyttä vain niin pitkälle kuin asioiden luonne sallii. Aristoteleen mukaan siis on ilmeisen yhtä typerää odottaa matemaatikolta todennäköisyyspäättelyjä kuin on vaatia retorikolta demonstratiivia todistuksia.

On siis syytä myös pohtia, menevätkö tällaiset laskelmat jo liian pitkällekin.

Poimin Erno Paasilinnan Siperialaisesta estetiikasta satunnaisesti sata (100) virkettä. Tutkin jokaisen virkkeen kolme viimeistä sanaa. Laskin jokaisen sanan pituuden kirjaimien määrän mukaan. Sitten tutkin virkkeiden kolmanneksi viimeisten sanojen keskimääräisen pituuden, siis niiden kirjainten määrän keskiarvon. Sitten tutkin virkkeiden toiseksi viimeisten sanojen keskimääräisen pituuden. Sitten virkkeiden viimeisten sanojen keskimääräisen pituuden.

Keskiarvotulokset osoittautuivat seuraaviksi:

kolmanneksi viimeinen sana 7,75 kirjainta,

toiseksi viimeinen sana 7,82 kirjainta

ja

viimeinen sana 8,92 kirjainta.

Eikö virkkeen kolmen viime sanan keskinäinen keskimääräinen pituussuhde ole jotakuinkin sama kuin Ranskan vallankumouksen iskulauseessa - alkukielellä tai suomeksi? Olennaisinta tällaisessa kolmikossa näyttää olevan se, että kolmas komponentti on kahta edeltävää ja jokseenkin samankokoista sanaa selvästi pitempi.

On huomionarvoista, että Paasilinnan samaisen sadan virkkeen kolmen ensimmäisen sanan keskinäinen pituussuhde on toisenlainen. Niiden keskimääräiset pituudet kirjaimina ovat seuraavat:

ensimmäinen sana 7,36 merkkiä,

toinen 6,90 merkkiä

ja

kolmas 7,59 merkkiä!

Honore de Balzac toteaa unohtumattomassa romaanissaan Kadotetut illuusiot, että ihmisajatuksen alueella kaikki on bilateraalista. Ideat ovat binaarisia. Balzacin mielestä kritiikin henkilöitymä on kaksikasvoinen Janus. Hän on nerouden symboli. "Vain Jumala on kolminainen", lisää Balzac.

Wikipedian selvitys, muuten, huomauttaa, että Ranskan vallankumouksen iskufraasiin kuului vielä yksi painokas loppukomponentti - OU LA MORT! (TAI KUOLEMA)

Jätettiinkö tuo viimeinen, neljäs komponentti - kuolema - vähin äänin pois iskufraasista, kun ruumiita - vallankumouksen "uhreja" - alkoi kohta tulla kuin kesällä kärpäsiä? Vai jätettiinkö se pois pikemminkin kielellis-retorista syistä?

Roomalaisten rakennusten vaiheilla

2010-02-15T13:17:00.000-08:00

Kehnoissa pukeissa, nöyränä hän saapui Roomaan
ja kävi taloksi vaatimattoman käsityöläisen luo.
Ja sitten esittäytymään senaatille
kohtalon murjomana köyhänä miehenä,
niin kerjääminen luonnistuu paremmin.

Kavafis: Seleukidi pahastui

Monta monituista vuotta - tämä tapahtui ennen toista maailmansotaa - Washington D.C.:stä tehtiin Uutta Roomaa.

Silloin Amerikan Yhdysvallat ei vielä ollut se mahtava imperiumi, jonka aikakauteen minun sukupolveni on kasvanut. Mutta jo vain 1930-luvulla pääkaupunkiin pystytettiin basilikoja ja klassisia portaikkoja toisensa jälkeen.

Saattoi paikallinen asukas toisinaan saada siellä jopa vaikutelman, ettei hän asunutkaan rakennetussa kaupungissa vaan raunioiden keskessä.

The Commerce Departement.

The Archives Building!

Toteutuivat todellisina kokonaisina rakennuksina monet piranesimaiset marmorikorttelit. Pian ne myös täyttyivät todellisesta hallintoväestä, byrokraateista. Ja toisen maailmansodan loppuun mennessä Washingtonilla sitten olikin otteessaan todellinen maailmanvalta, kaikkine valeroomalaisine monumenttirakennuksineenkin.

Nykyään maailmanvallan pääkaupungin roomalaiset rakennukset ovat jo ajan myötä patinoituneet, ja paikalliset pulut ja muut siivekkäät varmaan likaavat niitä sen lisäksi, mitä ilmansaasteet saavat aikaan.

Näyttää myös siltä, että viime vuosisadan jälkipuolisko on kohottanut Washingtonin vanhempien imperiaalisten rakennusten naapurustoon valtavia raakoja lasiterästornejakin, jotka ovat omiaan peittämään vanhoja monumentteja ja jotka totta tosiaan saavat vanhan monumentinkin näyttämään lilliputtien talolta verrattuna uljaaseen uuteen arkkitehtuuriin.

John Ruskin sanoi: "Suurten kansakuntien omaelämäkerrassa on kolme osaa - tekojen kirja, sanojen kirja ja taiteen kirja. Ainuttakaan näistä kirjoista ei voi ymmärtää, ellei lue kahta muuta, mutta ainoa luotettava näistä kolmesta on viimeinen."

Valtiomiehet ja poliitikot - molempia on kumpaakin sukupuolta - saattavat puhua kaikenlaista, toisinaan kaunista ja ylevääkin. Mutta ne puheet yleensä ovat vain tarkoitusten selittelyä, elleivät kiertoilmauksia tai hämäystä. Jos pitäisi arvioida, kumpi kertoo totuuden yhteiskunnasta, rakennushallituksen johtajan puhe vai hänen aikanaan rakennetut talot, on syytä uskoa taloja.

En voi olla muistamatta, kuinka meillä taannoin murehdittiin sitä, ettei Tasavallan Presidentti Tarja Haloselle vain perästäkään kuulunut kutsua George W. Bushin Valkoiseen taloon, eikä juuri Capitoliumin kukkulalle, lähitienoollekaan. Kun sitten silloinen ulkoministeri Ilkka Kanerva sai rapakon taakse audienssin Yhdysvaltain ulkoministerin - viehättävän tummapintaisen naisen! - pakeille ja vielä puolustusministeri Jyrki Häkämies pääsi tapaamaan juuri sotaisasta Irakista kotiin palannutta maailmanvallan puolustusministeriä, olimme muutaman tovin täällä koto-Suomessa hämmentyneitä. Ja Häkämies puhui siellä CSIS-tutkimuslaitoksessa niin odottamattomia...

Kari Huhta kirjoitti Helsingin Sanomissa 8.9.2007: "Häkämiehen puhe oli ensimmäinen, joka sai osakseen Suomessa kaikkien jakamattoman huomion." Tällaiset kotimaanuutiset saivat minut pohdiskelemaan kokonaisen syyskuisen sunnuntaiaamupäivän, miten poliittisessa nykyjulkisuudessamme ja valtamediassamme ymmärretään retoriikka.

Runsaasti sitä termiä poliitikot käyttävät, ainakin tarpeen tullen, erityisesti väheksyvässä mielessä. "Tuo kyllä on pelkkää retoriikkaa!" he sanovat. Mutta yhtäkkiä koko valtakunta näyttää tulleen tietoiseksi, mistä retoriikassa myös on kyse.

Puolustusministeri Häkämies tietysti piti puheensa niin, että hän tärkeässä kohdassa korosti asiaansa todellisella retorisella ilmaisukeinolla. Häkämiehen on tarvinnut vain muotoilla : "Suomen kolme tärkeintä turvallisuushaastetta tänään ovat - Venäjä, Venäjä ja Venäjä."

Tavallisen kielen säännöt ovat meille paljolti alitajuisia, ja tarvitaan kielitieteilijä eksplikoimaan ne kieliopiksi. Retorinen puhe kuitenkin on enemmän tai vähemmän vastakohtaista tavalliselle puheelle. Niinpä retorinen kieli kohostaa sääntönsä tavallista ilmeisempinä esiin: tulemme niistä tietoisiksi.

Mitä retorista sääntöä Häkämies käytti? "Kaikki" näyttävät ymmärtäneen heti, että ilmaus oli nimenomaan käyttöyhteydessään erittäin tehokas - siis todella retorinen.

Esiintyikö puolustusministeri Häkämies Washingtonissa - tulee näin jo vuosien päästä aprikoineeksi - myös hiukan niin kuin Konstantinos P. Kavafiksen verrattoman runon "viisas" Ptolemaios antiikin Roomassa?

Kavafis kirjoittaa:

"Demetrios, seleukidi, pahastui suorastaan,
kun kuuli että yksi Ptolemaoksista
oli saapunut Italiaan moisessa tilassa -
vain kolmen tai neljän orjan saattamana,
kehnoissa pukeissa ja jalan. Tätä menoa
koko dynastia joutuu naurunalaiseksi Roomassa,
siitä tulee vitsi. Seleukidi tietää kyllä,
että tosiasiallisesti heistä kaikista on tullut
eräänlaisia roomalaisten palvelijoita; hän tietää
että roomalaiset ottavat valtaistuimia pois heiltä
ja antavat niitä kuinka sattuu, mielensä mukaan.
Mutta ainakin ulkonaisesti täytyisi sentään
pitää yllä jonkinlaista arvokkuutta;
ei sopisi unohtaa että he ovat kuninkaita,
että heitä (onnettomia!) yhä sanotaan kuninkaiksi.

Näistä syistä hän harmistui, Demetrios, seleukidi,
ja hetimmiten tarjosi Ptolemaiokselle
purppuravaatetusta, loisteliasta otsaripaa,
arvokkaita jalokiviä, lukuisaa seuruetta
ja palvelijoita ja kalleimpia hevosiaan,
jotta tämä voisi esittäytyä Roomassa
Aleksandrian kreikkalaisen monarkin arvon mukaisesti.

Mutta Ptolemaios, joka oli tullut kerjäämään,
osasi asiansa ja kieltäytyi kaikesta tuosta:
ylellisyyttä tässä nimenomaan ei tarvittu.
Kehnoissa pukeissa, nöyränä hän saapui Roomaan
ja kävi taloksi vaatimattoman käsityöläisen luo.
Ja sitten esittäytymään senaatille
kohtalon murjomana köyhänä miehenä,
niin kerjääminen luonnistuu paremmin."

(Suomentanut Tuomas Anhava)

Sanomalehdissä uutisoitiin välittömästi puheen jälkeen kaikenlaista asian tiimoilta. Jokin poliittinen venäläistaho kuulemma uumoili, että puolustusministerimme oli itse asiassa käynyt kinuamassa amerikkalaisilta rahaa.

Mikä meidän suomalaisten, ts. poliittisen eliittimme - erityisesti sen Nato-fraktion - kannalta on ensiarvoisen tärkeätä, saattaa amerikkalaisesta näkökulmasta olla small potatoes.

Alituiseen meidän pitäisi miettiä Washington D. C.:n roomalaisten rakennusten sanomaa.

Black out?

2010-02-13T03:25:00.000-08:00

Jakob Burckhardt selvittää teoksessaan Konstantinus Suuren aikakausi laajasti antiikin kulttuurin rappeutumisilmiöitä. Kaikenlaisen dekadenssin keskeltä hän kuitenkin tuo ilmi myös, että antiikin ilmaisutaidon ihanteet ja tavoitteet olivat paljon vaateliaammat kuin meidän aikakautenamme.

Sveitsiläinen huomauttaa, että vilkaisu vielä myöhäisenkin keisarikauden Rooman koulukirjoihin saa meidät nolostumaan - jos vertaamme niitä omiin vastaaviin oppikirjoihimme.

Tilanne tosiaan on monissa suhteissa hämmentävä. On muotoutunut ikään kuin semmoinen tilanne, että ennen vanhaan on heitetty keihästä mennen tullen 90 metrin leiskautuksin mutta nykyään vain "kovalla" valmennuksella töin tuskin saadaan samanlainen keppi lentämään seitsemänkymmenen metrin tienoille.

Myöhäisantiikin "kurssikirjoista" näkyy, mihin suuntaan ja kuinka pitkälle julkinen puhe-esitys ja kirjoitus pyrittiin viemään vielä antiikin kulttuurin iltahämärissäkin, kun barbaarit jo kolkuttelivat sivilisaation porteilla.

Rutifilus Lupus? Aquila? Rufianus? Fortunatianus? Rufinus? Nykyään nuo nimet eivät sano juuri mitään. Tosin jonkun mielessä ne saattavat herättää arvailevia mielikuviakin - ovat varmaan jonkin fantasiaromaanin henkilö- ja paikannimiä! Nimien takaa kuitenkin paljastuu liuta myöhäisantiikin retoriikan opettajia. Heidän oppikirjoissaan esitetään kaikenlaiset lauserakenteet, kielen figuurit ja konstruktion keinot. Ja tietysti niitä kouluopetuksessa myös harjoitutettiin.

Muinaisen retoriikan systeemi oli hienostunut ja monipuolinen. Siinä käsiteltiin ja harjoitutettiin paljon semmoisia esityksen seikkoja, joille ei meidän oppikirjoissamme ole edes käsitettä, saati nimeä. Emme siis ole niistä edes tietoisia. Niitä siis ei ole olemassa. Niitä siis ei - voi olla olemassa?

Ne harvat retoriikan termit, joita nykyään käytetään oppikirjoissa ja joiden käyttöä tosiasiallisesti koulitaan kursseilla, ovat lähes kaikki peräisin antiikista.

Antiikin aikana ihmisten tyylikorvan herkkyys ja herkistys on täytynyt olla nykyistä paljon korkeammalla tasolla. Ihanne ja todellisuus ovat tietysti aina kaksi eri asiaa, mutta kuitenkin...

Meillä on viime viikkoina noussut julkinen poru muutamasta lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opetussuunnitelmaan kuuluvasta käsitteestä, eritoten kertojasta. Termi kuuluu modernin retoriikan piiriin, lähinnä kertomuksen teorian eli narratologian osastoon.

On kirjoiteltu asiasta lehtien mielipidepalstoilla ja verkkomaailman keskustelufoorumeilla. On valiteltu että ylioppilaskokelailta vaaditaan moisten käsitteiden ymmärrystä ja soveltamiskykyä. Joku suivaantunut punakynälehtori on saattanut jopa purkaa näräänsä Opettaja-lehdessä. Suivaantunut on saattanut antaa epäsuorasti - tahattomasti? - vieläpä ymmärtää, että kyseessä ovat käsitteet ja termit joita yksikään lukion lehtori ei ymmärrä ja abiturienteistakin vain muutama.

Eilen järjestettiin taas valtakunnassa äidinkielen ja kirjallisuuden tekstitaidon koe. Tämän päivän kotimaan uutisissa kerrotaan mm.:

"Viime aikoina esillä on ollut koeohjeissa käytettyjen käsitteiden vaikeaselkoisuus, mutta jotain lienee tänä vuonna opittu. Esimerkiksi termi moniäänisyys oli selitetty vastausohjeissa.

Tähän olivat myös Haakana ja Virtanen (Kallion lukion kokelaita) kiinnittäneet huomiota. "Ykköstehtävä oli hyvin avattu. Yksiselitteisiä tehtävänantoja", sanoo Virtanen. "Ilman sitä selitystä mulle olisi saattanut tulla pieni black out. Että mitäs tuo moniäänisyys tarkoittikaan", kertoo Haakana." (Helsingin Sanomat 13.2.2010)

Näin pääkaupungissa. Entä maakunnissa? Huittisissa Lauttakylän lukion lehtori Nina Naatula on kommentoinut Satakunnan Kansalle (13.2.2010):

"Harmillista oli se, että osa tehtävistä oli varsin epämääräisiä. Moni taisi joutua miettimään pitkään, mitä kysymyksellä oikein tarkoitetaan, kun vastaaminen lienee päätarkoitus. -- Olen varma, ettei käsite "moniäänisyys" ollut kokeen erittelytehtävässä kaikille selvä."

Naatula on mitä todennäköisimmin oikeassa. Mutta mitä mieltä ylimalkaan olisi pitää valtakunnallisia virallisia, tiukasti valvottuja ja säänneltyjä kokeita - "kaikille selvistä asioista"?

Rufinus, muuten, esittelee jopa sanojen mitallisuuden eri tyyppejä ja myös sanaryhmien metrisiä eroja ja selvittää niiden sopivuutta lauseen asemiin, alkuun, loppuun tai muualle. Hän esimerkiksi osviittaa, milloin olisi hyvä aloittaa lause anabestilla tai spondeella.

Anabestilla?

Spondeella?

Nykyabiturientille - ja monelle muullekin - saattaisi tulla tilapäinen, akuutti black out, jos joku häntä neuvoisi aloittamaan tietty lauseensa anabestilla tai spondeella.

Hänelle saattaisi käydä hiukan niin kuin kävi entiselle pojalle.

"Ei tommosta ookkaan!" huudahti poika, kun ensi kerran näki - kirahvin.

Triumfi?

2010-02-11T08:07:00.000-08:00

Vain harvalukuisen yläluokan nuorukaiset saivat korkeampaa opetusta klassisen antiikin aikana. Se oli nykymielessä lähinnä lukio- ja yliopistotasoista. Keskeistä opetuksessa oli seitsemän vapaata taidetta eli "liberaalia taitoa". Näihin kuuluivat kielioppi, retoriikka, dialektiikka, aritmetiikka, musiikki, geometria ja astronomia.

Koulutus oli tarkoitettu, niin kuin englantilaiset sanoisivat, gentlemanneille.

Rooman keisariaikana tuo koulutus oli supistunut jo paljolti kolmeen ensin mainittuun. Triviumin - kieliopin, retoriikan, dialektiikan - opiskelu pohjusti eritoten roomalaiseen aikaan lainopin opiskelua ja käytäntöä. Opetusohjelma oli peräisin kreikkalaisilta sofisteilta. Sofistisen liikkeen opetusohjelma tähtäsi ensi sijassa älyn koulimiseen. Georg Henrik von Wright on selventänyt: "Koulutus rakentuu kolmen oppiaineen varaan: grammatiikan, joka opettaa meille kielen muodon, dialektiikan, joka opettaa meille ajatuksen muodon, ja retoriikan, joka ohjaa meidät sulattamaan yhteen nämä kaksi muotoa niin että osaamme esittää asiamme selvästi ja kuulijoita vakuuttavasti."

Klassisessa kreikan kielessä poliitikkoa kutsutaan reetoriksi, puhujaksi. Sofistisen liikkeen ja 'demokraattisessa' kaupunkivaltiossa vallinneen poliittisen elämän läheinen yhteys on ilmeinen.

Sofisteja pidetään läntisen maailman käänteentekevinä innovaattoreina kasvatusopin historiassa. He ovat muodollisen sivistyksen ensimmäisiä teoreetikkoja. On muistettava, että sofistien opetukseen kuului myös mathemata - eivätkä siihen kuuluneet vain aritmetiikka ja geometria vaan myös astronomia ja musiikki (harmoniaoppi). Keskiajalla grammatiikka, dialektiikka ja retoriikka saivat yhteisnimityksen trivium, ja artitmetiikkaa, geometriaa, astronomiaa ja musiikkia kutsuttiin yhteisnimellä quadrivium.

Werner Jaegerin - Paideian suuren tutkijan - mukaan voimme sanoa, että kreikkalaisen korkeamman kasvatuksen järjestelmä - siis sofistien 'opintosuunnitelma' - nykyään yhä vallitsee koko sivistyneessä maailmassa.

Antiikissa arvostettiin paljon sujuvaa ja rikasta puheilmaisua, samoin kuin sujuvaa ja rikasta kirjallista ilmaisua. Tekstejä oli tapana lukea ääneen. Vasta myöhäisantiikin aikana tuli tavaksi lukea äänettömästi. Osuvasti Mika Waltari antaa roomalaisen sankarinsa - "kaiken" nähneen ja kokeneen - senaattori Minutus Manilianuksen (Ihmiskunnan vihollisissa) muistella nuoruuttaan:

"Mutta joutilas elämäni loppui äkkiä. Isäni hankki minulle synkän ja narisevan puhetaidon opettajan, joka pilkallisesti korjasi jokikisen sanani ääntämistä ja valitsi tahallaan ääneen luettavaksi vain ikäviä teoksia, jotka opettavat mielenmalttia, kohtaloon alistumista ja miehisiä hyveitä. Oli kuin isälläni olisi ollut erehtymätön kyky hankkia minulle tuskastuttavia opettajia."

Menestyksekäs julkinen puhe oli miehen korkeimpia triumfeja, ja se kruunasi julkisen menestyksen politiikassa. Yleisö oli myös kouliintunut kriittiseksi ja osasi vaatia tasokkuutta. William Shakespeare antaa Julius Caesar -näytelmässään Marcus Antoniukselle vaikuttavan puhetaidollisen kyvyn. Caesar on juuri murhattu. Forumilla toimitetaan asiaankuuluvia hautajaisseremonioita tyrannin ruumiin äärellä. Brutus puhuu kansalle. Antonius puhuu kansalle:

"Ystävät, Rooman kansalaiset, kuulkaa!
En Caesaria kiitä, mutta hautaan.
Pahatpa työmme usein eloon jäävät,
Mut hyvät haudatahan luumme kanssa.
Niin käyköön Caesarinkin. Jalo Brutus
Hän sanoi vallanahnaaks Caesarin;
Jos oli niin, se oli julma rikos,
Ja julmast' on sen sovittanut Caesar.
Ma Bruton suostumuksella ja muiden -
On Marcus Brutus, nähkääs, kunnon mies,
Niin, kunnon miehiä he kaikk' on, kaikki -
Nyt pidän hautapuheen Caesarille.
Hän ystäv' oli, hyvä, hellä mulle,
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
Ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.
Toi kotiin Roomaan vankeja hän paljon,
Rahastot niiden lunnahilla täyttäin;
Oliko siinä Caesar vallanahnas?
Kun kurjuus vaikeroi, niin itki Caesar;
Kovempi luonnoltaan on vallanahnas:
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä,
Ja Marcus Brutus hän on kunnon mies.
Kolmesti Lupercalioissa hälle
Taritsin kruunun, kolmasti hän kiels sen,
Sen näittehän; tuo vallanahneutt' onko?
Mut Brutus vallanahnaaks sanoo häntä.
Ja, totisesti, hän on kunnon mies.
En Bruton puhetta ma vääräks väitä.
Mut haastan tässä siitä, minkä tiedän.
Ol' ennen teille rakas hän, ja syystä,
Siis mistä syystä ette suris häntä?
Oi äly! villipetoon pakenit sa,
Ja ihmisist' on järki mennyt! - Anteeks!
Tuoll' arkuss' Caesarin on luona sydän,
Vait olla täytyy, kunnes palajaa se."

(Suomentanut Paavo Cajander)

Shakespeare osoittaa epäsuorasti, että retoriikan mitalilla on nurja puolensa. Sofistien opintosuunnitelma näyttää edellyttävän, että menestyvät poliitikot - reetorit - ovat myös hyviä ja kiitettäviä poliitikkoja. Entä jos he ovat Marcus Antoniuksen tapaisia, joita kansa mieluusti seuraa?

Nuorukaiset saattoivat joutua melkoiseen valmennukseen silloisissa opinahjoissa. Jotkin niistä olivat yhtä suuressa maineessa kuin myöhempien aikojen Oxford tai Cambridge, esimerkiksi Rhodoksen koulu oli. Retoriikan opettajat koulivat nuoria miehiä silloisten ihanteiden mukaan.

Arvostivatko antiikin ihmiset liikaa retoriikkaa? Olisiko ollut tähdellisempää opettaa yläluokan nuorille joitakin "hyödyllisiä" taitoja, sen sijaan että heitä koulittiin puhumaan ja kirjoittamaan sujuvasti ja vaikuttavasti ja tyylikkäästi?

Suuremmoinen sveitsiläinen kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardt on esittänyt jotakuinkin seuraavansisältöisen vastauksen: Meillä modernin aikakauden ihmisillä ei ole oikeutta ratkaista asiaa niin kauan kuin meidän kohtalonamme on tuottaa ja varsinkin "kuluttaa" nykyistä ympärivuorokautista ja jokatuuttista päällekaatuvaa mediaesitystä - puhetta ja kirjoitusta. Meillä ei siis ole asiaperusteista kanttia ratkaista kysymystä niin kauan kuin korkeintaan yksi sadasta koulutetusta ihmisestä edes tietää mitään - cicerolaisen periodilauseen tosi taiteesta.

Ei mahdu viisaus yhteen kieleen

2010-02-09T06:30:00.000-08:00

Päiväkirjassaan Fin de siecle 1999 Matti Klinge panee merkille, että Max Weberin ja Thomas Mannin suhteesta on tehty kokonainen kirja. Teos kuulemma on englanninkielinen ja vieläpä amerikkalaisen kirjoittama. Tästä huolimatta kyseessä ei liene selvitys, joka käsittelisi mainitun kahden herran keskinäistä homoeroottista suhdetta. Otaksun että Klinge viittaa Harvey Goldmanin teokseen Politics, Death and The Devil, Self and Power in Max Weber and Thomas Mann (1992).

Klinge sanoo tarttuvansa moiseen tuotokseen epäilyksin. Hän vetoaa yleisen suvaitsevaisuuden periaatteeseen - "sallittakoon jokaiselle ennakkoluulonsa". Arvon professori vaikuttaa suhtautuvan amerikkalaisen henkilön englanninkieliseen yritykseen ymmärtää kahta saksankielistä kulttuuriheerosta niin kuin se olisi jonkun riikinruotsalaisen - upsalaisen? - akateemisen kynäniekan ruotsinkielinen yritys ymmärtää suomalaisen saunan kulttuurista ydinolemusta, erityisesti saunatonttua ja Löylyn Henkeä.

"Jokaisella kielellä", arvioi Klinge, "on etunsa ja haittansa, englanti ei minusta sovellu tällaisiin yhteyksiin, ainakaan kuvaamaan Saksan kirjallisuutta. Sillä Weber on tietysti kirjallisuutta, litteraturaa."

Klingen mukaan ranskalainen, saksalainen ja englantilainen tyyli poikkeavat ratkaisevasti toisistaan. Klinge tähdentää että tyyli - eikä pelkästään kirjallinen tyyli - on ennen kaikkea ajattelun, "konsipioimisen tyyli, ja siksi myös elämän ja sen ilmiöiden kuvaamisen tyyli". Klinge on vakuuttunut, ettei Eurooppaa voi - esimerkiksi amerikkalainen - ymmärtää, jos asianomaisella ei ole kontaktia näihin kolmeen kieleen. Pitäisi kuulemma lukea jotakin niillä kirjoitettua, usein. Klinge ajautuu tässä kohden päiväkirjamerkintäänsä elliptisiin lisäyksiin: "Sitten tietysti venäjä, espanja, italia - hollanti, tanska, ruotsi. ja varmaan myös puola. Suomi..."

Ezra Pound toteaa Lukemisen aakkosissaan, ettei koko inhimillinen viisaus mahdu yhteen ainoaan kieleen eikä yksi ainut kieli pysty ilmaisemaan inhimillisen käsityskyvyn kaikkia muotoja ja asteita. "Tämä on", huomauttaa Pound, "hyvin vastenmielinen ja karvas tosiasia. Mutta en voi jättää sitä sanomatta."

Klinge tunnustaa ranskan olevan hänelle "mentaalisesti läheisin" kieli. Se on hänen mukaansa täydellisin ja hienoin. Antiikin latina ja kreikka jatkuvat eritoten ranskassa, koska "se" - Klinge sanoo - "on kehittänyt juuri sitä kulttuuria eteenpäin". Kielellä täytyy olla sisältö, sanoma, Klinge tähdentää. Tähän on kyllä syytä huomauttaa ylimuistoisesta kokemuksesta, että ihmiset osaavat olla kaikilla kielillä yhtä tyhmiä.

Klingeä näkyy miellyttävän nobelisti Andre Gidenkin esittämä käsitys, että ranska on abstrakti, englanti taas hyvin konkreettinen kieli. Tämä on mitä kiintoisin kielten ilmaisuvaroja ja -voimaa koskeva aspekti. Luotettava englantilainen asiantuntija - hyvin kumpaakin kieltä taitava - saattaa olla olennaisesti yhtä mieltä Giden ja Klingen kanssa. Novellisti, esseisti ja kriitikko V. S. Pitchett luonnehti takavuosina yhtä Geoge Sand -englanninnosta näin: "--versio on erinomainen, sillä se tulee hyvin lähelle kaikuvaa sanastoa ja sen erikoisen fysikaalisia kielikuvia. Jos jotain puuttuu, se puuttuu siksi että englanti nuokahtaa helposti lähes evankeliseen sävyyn. Kieltämme ei ole tehty oopperamaista tarkkuutta varten, ja meillä on luvallisen liioittelun perinne niukkaa. Abstraktiot menettävät sen intellektuaalisen muodollisuuden, jolla ranskassa on täsmällinen sointinsa."

Klinge tulkitsee samaista asiakokonaisuutta, omasta mielestään tietysti niin sanoakseni Kanaalin parempaa puolta korostaen: "Ranskalaisuus on myös vakavuutta ja uskoa paatokseen, moraaliin, yleiseen, englantilainen vetää aina understatementiin, vitsailuun. Englanti sopii kaupan kieleksi, ranska politiikan."

Nuohooja

2010-02-04T04:36:00.000-08:00

Scientific Americanin varttuneet lukijat muistelevat kaihoten - ja monet kaivavat uudelleen esiin - Martin Gardnerin pakinoita. Monet ovat tykästyneet erityisesti hänen ehkä huimimpiin luomuksiinsa: pahamaineiseen numerologiin tri Irving Joshua Matrixiin ja tämän euraasialaiseen tyttäreen Ivaan. Nämä hahmot seikkailivat usein - Gardnerin Matemaattisissa leikeissä - älyn ja älyttömyyden turhuuden markkinoilla, jättäen jälkeensä hämmennystä.

Toki vakava Martin Gardner on julkaissut artikkeleita logiikasta ja matematiikasta sellaisissa erikoislehdissä kuin Scripta Mathematica. Toki hän on selvitellyt modernia fysiikkaa teoksessaan The Ambidextrous Universe (Kaksipuolinen maailmankaikkeus). Mutta leikkisä Martin Gardner on julkaissut leegion lastenkirjoja, viihdematematiikan kokoelmia sekä jo klassisen selityksin varustetun laitoksen Lewis Carrollin teoksesta Liisa Ihmemaassa. Gardner on ollut myös taitava korttitemppujen keksijä. Monet niistä ovat tunnettuja taikuripiireissä.

Gardner on ollut kaiken pseudotieteen ja älyllisen huijauksen vastustaja. Hän on sinnikkäästi vuosikymmenet arvostellut tieteilijöitä, jotka ovat intoutuneet - muutamat jopa hurahtaneet - harrastamaan parapsyykkisiä ilmiöitä ja voimia.

Kun Yhdysvalloissa julkaistiin kirja nimeltä Mielen kurkotus: tiedemiesten katsaus yliluonnolliseen kykyyn (Mind-Reach: Scientists Look at Psychic Ability), Gardner oli purevan ivallinen.

Arvostettu vanhemman polven antropologi oli kirjoittanut kirjaan innostuneen johdannon. Gardner antoi intoilijalle neuvon. Tämän tulisi tutkia antiikin kirjailijan Lukianoksen satiireja - erityisesti juttua silmänkääntäjä Aleksanteri Oraakkelista! Gardner huomautti: "Erikoislaatuiset laboratoriotulokset vaativat paitsi erityistä tarkistusta myös erityistä raportointitarkkuutta. Sellaisten yksityiskohtien poisjättö on anteeksiantamatonta."

Takavuosina Yhdysvaltain laivasto antoi kohtalaisen määrärahan Stanford Research Institutelle - siellähän on tutkiskeltu muun muassa Uri Gellerin hengenvoimia. Merivoimat panostivat nyt myös "yliluonnollisten" ilmiöiden lisätutkimuksiin.

Gardnerilta ei jäänyt tämä amiraalien aivovoimistelun käytännöllinen seuraamus huomaamatta. Hän totesi: "Ei ole vaikea käsittää, miksi hallitus on kiinnostunut asiasta. Sovellapa parapsyykkisiä voimia, ja käytettävissä on verraton vakoilutekniikka. Jos joku parapsyykikko pystyy taivuttamaan lusikan, kenties parapsyykikkoryhmä kykenisi laukaisemaan ydinkärjen mekanismin."

Caius Julius Caesarilla oli oraakkelinsa. Adolf Hitlerillä oli astrologinsa. "Meidän militaareillamme on ", Gardner laukoi, "Standford Research Institute."

Maailman sivu on käynyt ilmi, että on olemassa erityinen ihmistyyppi. Tämä ihmistyyppi halajaa ihailua osakseen "yliluonnollisten voimiensa" takia. Tämän tyypin ihmiset antautuvat uskomattomiin ponnistuksiin hioakseen huijausmenetelmänsä tepsiviksi. Martin Gardner on tähdentämistään tähdentänyt, että ihmiset ovat yhä yhtä alttiita huiputukselle kuin Aleksanteri Oraakkelin päivinä.

Ludwig Wittgenstein toteaa Filosofisten tutkimustensa saatesanoissa: "Ei ole mahdotonta, että tämä työ kaikkine puutteineenkin onnistuisi näinä pimeinä aikoina tuomaan valoa joihinkin aivoihin." Uskon että ainakin Martin Gardnerin elämäntyö on onnistunut tuomaan valoa kymmeniin - satoihin? - tuhansiin aivoihin.

Tosin Gardnerinkaan kaltainen älyniekka ei voi koskaan olla paljon enempää kuin pimeyden valtavuutta luotaava taskulampuntuikku - välistä vieläpä vain suojaton kynttilänliekki, jonka maailman yötuuli puhaltaa sammuksiin.

Gardnerilla kuitenkin on ollut tulitikkuja tallella. Siekailematta hän on julkaissut kustantaja Prometheus Booksin - huomaa viite myyttiseen tulentuojaan ! - kautta vaikkapa teoksen Tiedettä: hyvää, huonoa ja huijausta (Science: Good, Bad and Bogus). He is still going strong, kuten rapakon takana sanotaan. Ihmeen hyvässä kunnossa hän on ollutkin myöhäiseen ikään asti.

Monet ovat viime aikoina tunteneet masennusta, koska ovat huomanneet läntisessä maailmassa pakoa älystä ja tiedosta. 1970-luvulla Jacob Bronowski puhui jopa "eräänlaisesta kammottavasta rohkeuden menettämisestä". Pakoa minne? Pelastusoppeihin, zen-buddhalaisuuteen, yliaistillisiin havaintoihin, mysteereihin, valesyvälliseen "eksistentialismiin", pöllämystyneimpään postmodernismiin, rock-musiikkiin...

Edesmennyt Paavo Haavikkokin ajautui muotoilemaan ylettömän paradoksin: "Se joka uskoo tieteelliseen ajatteluun, on jo ratkaisevasti lakannut olemasta ajattelevan ihminen." Vitsailiko arvon akateemikko vain, tunnettu salakiero humoristi kun oli?

Martin Gardner on toiminut päinvastaisen näkemyksen puolesta. Hän on pyrkinyt osoittamaan, että rationaalinen äly on ylivoimainen pelkän lihas- ja refleksitoiminnan tai huijauksen rinnalla. Silti hän ei ole kadottanut leikkimieltään.

Vladimir Nabokov muisteli mielellään yhtä näkemäänsä sarjakuvaa. Siinä muutaman ruudun rivakka kimara kertoo korkean talon katolta putoavasta nuohoojasta. Kaveri äkkää talon seinässä kyltin, jossa yksi kirjain on kirjoitettu väärin, ja siinä pudotessaan nuohoojaveikko käy pohtimaan, miksi ei kukaan ole korjannut virhettä.

"Tavallaan me kaikki", totesi Nabokov, "murskaannumme syntymämme korkean talon katolta kirkkomaan katukiveykseen, ja pudotessamme ihmettelemme ohikiitävän seinän kuvioita kuin kuolematon Liisa. Tämä kyky ihmetellä joutavuuksia - ei väliä ilmiselvästä tuhosta - on tietoisuuden korkein muoto, ja tämän lapsellisen spekulatiivisen mielentilan takia tiedämme, että maailma on hyvä."

"Miksi kukaan ei ole korjannut virhettä?" kysyi sarjakuvan nuohooja.

"Miltä maailma näyttäisi, jos ratsastaisin valonsäteellä?" kysyi nuori Albert Einstein.

Martin Gardnerissa on ydinmehut ja -noet nabokovilaista nuohoojaa.

Vanhan ammattilaispelurin valitus

2010-02-02T10:23:00.000-08:00

Australian Openin jälkeen

Joka vuosi kenttä laajenee,
verkko liikkuu taakse, pallo
humahtaa ohi - lisäkiertein.

Käytän kakkossyöttöäni,
kohotan syvemmälle, lyön enemmän poikittain,
pysyn poissa verkolta, enkä kykene
voittamaan.

Kuten jokainen hupsu voi kertoa,
on aika
pelata peli puhtaasti
pelin itsensä takia - ylistää
valkoisen kalkin pöllähdyksiä,
kätellä
ja virnistää.

_________

Toiset vetäytyvät
muiston lämpimiin kulmauksiin,
keksivät uusia sääntöjä, uusia pelejä
ja voittavat.

Suihkun kuumien keihäiden alla
pelaan joka pisteen uudestaan,
ja uudestaan,
ja uudestaan,
taas.

Viisaus on vanhojen miesten
luonnollinen askare -
antaa ruumiin mennä,
kattotuolien, koinsyömien ja rapistuneiden,
sortua.

Mutta öisin unissa näen
vanhan miehen
pelaamassa tyhjällä kentällä
kuun
himmeiden valonheittimien alla
jänteettömällä mailalla -
ei verkkoa, ei palloa, ei peliä -
ja silti pelaamassa voittaakseen.

Paul Petrie (suom. J.P.)

REFLEKTIO: Heikki Miettinen uutisoi tämän päivän Helsingin Sanomissa, että takavuosien tennissuuruus Boris Becker ei ole heltynyt Andy Murrayn kyyneliin. Skotti liikuttui kyllä aika lailla, hävittyään grand slam -kaksinpelin loppuottelun Roger Federerille.

"Andy kuuluu", sanoi Becker brittiläisessä Daily Telegraph -lehdessä, "maailman huippuihin seuraavat viisi vuotta, mutta hän tarvitsee nurkkaukseensa jonkun, joka osaa kertoa, miten grand slam -turnaus valloitetaan. Se on kiipeämistä tenniksen Mount Everestille."

George Vecsey on vakuuttanut meidän kaikkien tennisfanien puolesta, että me ymmärrämme: tässä urheilumuodossa on kaikki - rakkaus, valta, seksi, raha, väkivalta, aggressio, manipulointi - koko inhimillisen käyttäytymisen kirjo, jopa silloin tällöin reilu ele tai inhimillisen hengen kosketus. Tennis sublimoi tai jalostaa jonkin verran inhimillistä käyttäytymistä. Se saa ihmisiä verkon vastakkaisille puolille, ja antaa meidän fanien seurata tätä - kuten Platon sanoisi - kaunista leikkiä.

Tämän bloginpitäjän kaltainen varttunut tennisfani - olen sentään nähnyt livenä, suorassa tv-lähetyksessä, Fred Stollen pelaavan Wimbledonin keskuskentällä! - mieltää nykypäivän huippuotteluiden tuoksinaa usein myös vanhojen aikojen valossa.

Nykyisin me katsomme, kuinka tennistä pelataan Rod Laver -areenan tai Flushing Meadowsin metallisen tappotahtisissa oloissa.

Silti me saatamme mieltää jopa jonkun syöttöhirmun - kaksimetrisen huljopin ässäkoneen - yksitotisuuden vaiheilla häivähdyksen pelin vanhasta romanttisesta, persoonallisesta ja klassisesta luonteesta. Silti me saatamme toisinaan aistia modernin viimeisen päälle viritetyn grand slam -kentän vaiheilla ikään kuin häivähdyksen vanhan West Side Tennis Clubin murateista ja ruohosta ja sivistyneistä tavoista.

Se on hiukan ihmeellistä.

Se ei ole vähän, näinä myöhäisinä maailmanaikoina.

Rivieralla - sivistyneesti

2010-01-15T03:46:00.000-08:00

Australian Openia odotellessa

Yksi kirjallisuushistorian värikkäimmistä huippuotteluista käytiin elokuussa 1928 Cap Ferrat'ssa, Ranskan Rivieralla.

Paikkakunta oli vielä tuolloin paljon kauniimpi kuin nyt. Ilmasto oli miellyttävämpi, liikennettä ja saasteita oli vähemmän. "Aurinkoinen ranta", kirjoitti yhdysvaltalainen valtiomies Adlai Stevenson kerran eräälle ystävälleen siellä vieraillessaan, "jolla hämäräperäiset tyypit alikehittyneistä maista seurustelevat ylikehittyneiden naisten kanssa."

Elettiin aikakautta, jonka eetoksesta Stephen Potter tekee selkoa kirjassaan Upmanship.

Kuinka tuolloin pystyi säilyttämään yliotteen tilanteessa kuin tilanteessa? Potter kertoo yhtenä esimerkkinä miehestä, joka uimarannalla pullistelee ruskettunutta vartaloaan. Paras tapa nutistaa pöyhkeilijä oli mennä kysymään: Anteeksi, mutta onko herra ehkä välimerenrotua? Potter vakuuttaa, että silloin pullistelija häipyi niiltä jalansijoiltaan eikä näyttäytynyt ennen kuin oli hankkinut säädyllisemmän värin.

Taannoin armenialaissyntyinen Michael Arlen oli saavuttanut huikean menestyksen romaanillaan Vihreä hattu. Tuota viihdehittiä lukivat varmaan patagonialaiset puotitytötkin. Arlen ei malttanut tyytyä vain tähän kirjalliseen menestykseen.

Hän halusi kukistaa vielä itsensä W. Somerset Maughamin, tuon kaiken kokeneen, rökälemenestyneen, jo ikääntyvän mutta yhä vetreän kirjallisen maailman supertähden - tennisottelussa!

Maugham oli ostanut maurilaistyylisen huvilan Cap Ferrat'sta ja piti sitä tukikohtanaan maailmanmatkojensa välillä.

Ken hylkää pelin, häviää pelin, kuuluu ranskalainen sananlasku. Maugham otti Arlenin haasteen vastaan, hälyttäen kuitenkin apuun Geodfrey Winnin, yhden Englannin parhaimmista silloisista pelaajista (ja myöhemmin Fleet Streetin kuuluisimmista lehtimiehistä). Winn paransi tuota pikaa Maughamin ruostuneen rystylyönnin, ja koko Cap Ferrat'n seurapiirin todistaessa suurta tapahtumaa Maugham pystyi kuin pystyikin peittoamaan haastajansa.

"Taide voitti huijauksen!" kuiskivat hienostelevimmat rouvat melkein kersantin komentoäänellä.

Ja vaikka tummahipiäinen Michael Arlen kesti häviönsä maailmanmiehen tyyliin, ei ottelun tulokseen tyytyväinen Rebecca Westkään voinut olla huomauttamatta:

"Michaelissa on joka toinen tuuma herrasmiestä."

Kulttuurintutkija Norbert Elias toteaa teoksessaan Quest for Excitement (Kiehtovuuden etsintä, 1986), että nykyajan urheilu, sport, liittyy pitkälle kehittyneeseen sivilisaatioon. Antiikin Kreikassa urheilu oli vielä selvästi sodan jatke. Vastustajan vahingoittamista estävät säännöt olivat vähäisiä. Nykyaikainen sivilisoitunut urheilu on sisäistänyt säännöt ja hallitsee aggressiot. Se siis on yhdellä sanalla sanoen - herrasmiesmäistä.

Eliaksen mukaan sportilla on yhä - viime vuosien valitettavista takaiskuista huolimatta - sivistävä voimansa.

Michael Arlen parka! Hänessä sentään oli joka toinen tuuma herrasmiestä, kun taas Petroniuksen - keisari Neron aikaisen romaanikirjailijan - tennistaiturissa Trimalkiossa ei ole kuutiosenttimetriäkään tuota kallisarvoista ainesta. Pelikentällä Trimalkiolla on tapana näpsäyttää sormiaan:

"Tämän merkin saatuaan kuohilas kiiruhti panemaan yöastian hänen alleen hänen yhä jatkaessaan pallonlyöntiä. Tyhjennettyään rakkonsa hän käski tuoda vettä käsien pesuun ja kasteltuaan hiukkasen sormiaan hän pyyhki ne palvelijapojan hiuksiin."

Lagadon Suuressa Akatemiassa

2010-01-13T07:36:00.000-08:00

Kapteeni Lemuel Gulliver kertoo: "Sitten saavuimme kielikouluun, jossa kolme professoria istui neuvottelemassa oman maansa kielen parantamisesta.

Ensimmäinen ehdotus tähtäsi siihen, että puhetta oli lyhennettävä supistamalla monitavuiset sanat yksitavuisiksi ja jättämällä pois teonsanat ja apusanat, koska kaikkia ajateltavissa olevia olioita merkitään yksinomaan nimisanoilla.

Toisen ehdotuksen mukaan piti poistaa kaikki sanat, ja tämän muutoksen väitettiin koituvan suureksi eduksi sekä terveyden ja lyhyyden kannalta. Onhan näet selvää, että jokainen lausuttu sana hiukan kuluttaa keuhkoja, siten osaltaan lyhentäen elämäämme. Koska sanat olivat vain esineiden nimiä, tarjoutui se huojennuskeino, että kaikki ihmiset kuljettivat mukanaan ne esineet, joita kulloinkin keskusteluissaan tarvitsivat. Tämä ihmisten elämän huojennusta ja heidän terveytensä säilymistä edistävä keksintö olisi varmaan otettu käyttöön, elleivät naiset olisi rahvaan ja sivistymättömien keralla uhanneet nousta kapinaan, jos heiltä kiellettäisiin vapaasti käyttämästä kieltänsä esivanhempien tavalla. Sellainen leppymätön tieteen vihamies on yhteinen kansa. Useat oppineimmista ja viisaimmista henkilöistä noudattivat kuitenkin uutta menetelmää ilmaisten ajatuksiansa esineillä. Siitä on haittana vain se, että henkilö, jonka toimi-ala on laaja ja monenlainen, joutuu kantamaan selässään verrattain paljon tavaraa, ellei hänellä ole varoja palkata niiden kuljettajiksi paria väkevää palvelijaa. Näin usein sellaisten viisaiden kulkevan kumarassa kantamustensa alla, niin kuin kulkevat meikäläiset reppukauppiaat. Kadulla toisensa kohdatessaan he laskivat taakkansa maahan, avasivat säkkinsä ja keskustelivat tunnin ajan, kokosivat sitten jälleen kamppeensa, auttoivat taakkoja toistensa hartioille ja sanoivat toisilleen hyvästi.

Lyhyempiä keskusteluja varten tarvitsemansa esineet henkilö sitä vastoin voi kuljettaa taskussaan ja kainalossaan, eikä hän kotonaan missään tapauksessa joudu pahaan pulaan. Siinä huoneessa, jossa tämän uuden menetelmän käyttäjiä otetaan vastaan, on käsillä runsaat määrät esineitä, joita sellaisessa keinotekoisessa keskustelussa voidaan kaivata.

Eräs toinen tästä keksinnöstä toivottu suuri etu on siinä, että se kelpaisi yleiskieleksi, jota kaikki sivistyskansat ymmärtäisivät. Ovathan niiden käyttämät talousesineet ja työkalut siinä määrin samanlaiset tai ainakin toisiansa muistuttavat, että niiden käytännön voi helposti arvata. Niin muodoin kykenisivät lähettiläät neuvottelemaan vieraiden hallitsijoiden ja ministerien kanssa ollenkaan heidän kieltänsä osaamatta."

(Jonathan Swift: Gulliverin matkat eli virallisesti Matkat moniin maailman kaukaisiin maihin, neljässä osassa. Laatinut Lemuel Gulliver, varhemmin kirurgi, sittemmin useiden laivojen kapteeni, 1726)

Arosuden jäljiltä

2010-01-10T12:12:00.000-08:00

Vuonna 1935 kirjoitti Hermann Hesse eräässä kirjeessään runostaan Besinnung (Harkinta): "He olettavat oikein, että tämän runon yksi seinämä pohjaa perustaan, nimittäin alkaneen 'Harkintani' syntyperään, joka on kristillinen. Kuitenkin tarve antaa muoto johtuu päivänpolttavasta kamppailusta 'biosentrisen' ja 'logosentrisen' katsantokannan kesken, ja minä tahdon tunnustautua 'logosentriseksi'."

Hesse siis erotti tuon ajan maailmassa - ja itsessäänkin - kaksi perustavanlaatuista katsomustapaa toisistaan: biosentrisen ja logosentrisen. Hän myös asettui selkeästi korostamaan logosentristä tapaa juuri tuolloin. Korostamisen ajankohta on huomionarvoinen.

1930-luvun puolivälissä elettiin natsismin voitokasta nousukautta keskisessä Euroopassa. Adolf Hitlerin johtamat röyhkeät ja väkivaltaiset - sanottakoon suoraan - gangsterit olivat saaneet haltuunsa Saksan valtiokoneiston ja tärkeimmät instituutiot ja tekivät jo tihutöitään missä vain pystyivät. Oli pidetty kirjojenpolttajaisia, oli perustettu keskitysleirejä, Kolmas Valtakunta oli varustautumassa. Oli kohta edessä kristalliyö.

Hermann Hesse oli tajunnut niin kuin vain muutamat harvat, että perustavanlaatuinen luottamuksen puute 'Logosta' kohtaan oli ajamassa liberaaleja länsimaisia yhteiskuntia hunnigolle ja alennustilaan. Toisaalta kyynisyys, piittaamaton lystinpito ja illuusiottomuus ja toisaalta kapeakatseinen välitön omanvoitonpyynti ja puolivillaiset pelastusopit tekivät yhteiskunnista helppoja saaliita häikäilemättömille sisäisille ja ulkoisille barbaareille.

Oli käymässä yhä kiihtyvämmin toteen W. B. Yeatsin runossaan ilmaisemat profeetalliset ennusteet:

"Kaikki repeää; keskus ei pidä;

anarkia riehuu maailmassa.

Veren sumentama hyöky on päästetty valloilleen, ja kaikkialla

viattomuuden seremonia hukkuu.

Parhailta puuttuu kaikkinainen vakaumus, kun taas pahimmat

ovat täynnä kiihkeää voimaa."

Kirjeessään Hermann Hesse reagoi epäsuorasti silloiseen keskisen Euroopan yhä huolestuttavampaan poliittis-yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Hitler, Josef Göbbels ja Julius Streicher kailottivat propagandaansa, ja miljoonat seurasivat silmät kiiluen ja Heil Hitler -tervehdyksiä tehden näitä pillipiipareita. Juuri tuona vuonna 1935 John Maynard Keynes - järkimiehiä jos kuka - totesi natsiporukan rotuopeista: "Valtaan päässeet mielipuolet kuulevat ääniä ilmassa, mutta heidän vimmansa on peräisin joltakulta muutaman vuoden takaiselta akateemiselta kynäilijältä". Keynes viittasi Alfred Rosenbergin ja Houston Stewart Chamberlainin kirjoituksiin. Näihin kyhäelmiin natsit paljolti perustivat "veren sumentamat", "myyttiset" rotuoppinsa.

Hitlerin Saksan välittömästä vaikutuspiiristä täytyi kunniakkaan kulttuurin suurimpien henkisten valojen paeta Hitlerin lynkkaajien ulottuvilta. Pakoon päässeiden lista kävi muutamassa vuodessa vaikuttavaksi: Thomas Mann, Bertolt Brecht, Sigmund Freud, Arturo Toscanini, Bruno Walter, Max Born, Erwin Schrödinger, Albert Einstein, Marc Chagall, Enrico Fermi, Leo Szilard. Ja monet monituiset muut. Hermann Hesse saattoi pysytellä puolueettomassa Sveitsissä, mutta Kolmannessa Valtakunnassa hän oli persona non grata.

Hessen jaotus 'logosentriseen ihmiseen' ja 'biosentriseen ihmiseen' palautuu osittain tavanomaisestikin käsitettyihin vastakohtaisuuksiin: järjen/ irrationaalisuuden, järjen/ tunteen, järjen/ myytin vastakohtiin.

Hesse ei kuitenkaan tässäkään -1930-luvun puolivälin synkkenevässä - vaiheessa käsittänyt enää järkeä ja myyttiä vastakohtaisina, toisensa poissulkevina voimina. Hän ymmärsi ne pikemminkin ihmismielen komplementaarisina, toisiaan täydentävinä, prosesseina, jotka ovat ominaisia koko ihmiskunnalle.

Näkemys ilmenee Hessellä jo Arosudessa (1927). Romaanin päähenkilö Harry Haller näet oppii vähitellen hyväksymään persoonallisuutensa molemmat puolet: porvarillisuuden ja arosuden, järjen ja myytin.

Vuonna 1930 julkaistu romaani Narkissos ja Kultasuu ilmentääkin sitten selvästi Hermann Hessen uskoa kahteen komplementaariseen ihmisyyden aspektiin. Näitä edustavat teoksessa rationaalisuuteen taipuvainen pappi Narkissos ja "myyttisointiin" taipuvainen taiteilija Kultasuu.

In Anfang war der Mythus

2010-01-08T07:03:00.000-08:00

Varhaisessa romaanissaan Peter Camenzind (1904) Hermann Hesse kirjoittaa: "Niin kuin suuri Jumala runoilutti ja pakotti ilmaisuun intialaisten, kreikkalaisten ja germaanien sielut, niin (myytti) runoiluttaa kaikkien lasten sieluja joka päivä yhä uudelleen."

Tässä vaiheessa Hesse käytti myytti-käsitettä siinä tavanomaisessa merkityksessä, joka esiintyy säveltäjä Richard Wagnerilla ja filosofi Friedrich Nietzschellä. Nämä olivat tuolloin saksalaisen kulttuurin portaalihahmoja, joita nuori Hesse kunnioitti. Wagnerilla ja Nietzschellä myytti tarkoittaa elinvoiman ja luovuuden alkuperäisiä voimia, joita länsimaisen valistusivilisaation vihamieleiset pyrinnöt eivät ole onnistuneet vielä juuria pois erityisesti lasten mielistä.

Tuossa Hessen varhaisteoksessa myyttikäsitys laajenee kattamaan dionyysisen voiman, joka luo merkitystä elämän kaaokseen. Hesse kirjoittaa: "(Viini) muuttaa elämän sekasotkun suurissa myyteissä ja soittaa mahtavammalla harpulla luomisen laulua."

Myytin romanttinen kunnioittaminen sopii romaanin aloittelevalle taiteilijapäähenkilölle. Hän nimenomaan tuskastuu urbaanin ja järkiperäisen sivilisaation steriiliyteen. Hän palaakin kotiseudulleen alpeille, missä elämänmuoto on säilynyt vielä "ikuisen myyttisenä". Romaanin ensimmäinen lause kuuluu: "In Anfang war der Mythus", alussa oli myytti.

Hermann Hesse tutustui myöhemmin psykologiaan ja psykoanalyysiin. Myytti-käsitekin saa tämän myötä uuden merkityksen hänen sanastossaan. Romaanissa Demian (1919) myytti ei enää ole irrationaalinen heräte vaan yhteisöllisen piilotajunnan heijaste. Niinpä romaanin teologihahmo Pistorius sanoo Sinclairille aivan jungilaiseen tapaan: "(Kristus ei ole) mikään persoona, vaan heeros, myytti... suunnaton varjokuva, jossa ihmisyys näkee itsensä maalattuna ikuisuuden seinään."

Viime vuosisadan alkupuolella oli muodikasta puhua myyteistä ja käyttää kirjallisuudessa myyttisiä viittauksia. Vuodet 1900 - 1920 Hermann Hesse käytti myytti-käsitettä lähes aina tavanomaisesti, ensin nietzscheläisittäin, sitten jungilaisittain.

1920-luvun kuluessa kuitenkin tapahtui taas muutos Hessen ajattelussa: myytti-käsite saa jo esimerkiksi Der Kurgastissa (1924) pelkästään kielteisen merkityksen. Nyt myytti tarkoittaa subjektiivista uskomusta, jolla ei ole mitään objektiivista pätevyyttä. Hesse kirjoittaa: " Sivistyneiden ja älykkäiden ihmisten vaiheilla käy hetkessä niin, että toisten ihmisten jokainen mentaliteetti ja kieli, dogmatiikka ja mytologia havaitaan subjektiivisena, pelkkänä yrityksenä, pelkkänä pintapuolisena vertauskuvana."

Hessen ajattelun muutos lienee syytä nähdä eritoten poliittisen historian ja kulttuurihistorian taustaa vasten. Keisari Wilhelmin aika oli saksalaisessa kulttuurimiljöössä yleisen rationalismin ja aineellisen edistysuskon kautta. Hesse reagoi voimakkaasti tuota ilmapiiriä vastaan: omaksui nietzscheläisen 'myytin'. Kun sitten 1920-luvulla alkoi ilmaantua kasvavaa irrationalismia saksankielisessä maailmassa, Hesse jälleen reagoi voimakkaasti vastakkaiseen suuntaan: rationalismiin. Hessen ajattelun dialektinen liike saavutti jopa sen pisteen, että myytti-käsite supistui merkitykseltään osaksi mitä tahansa "mytologiaa", jota käytetään kansan huiputtamiseksi.

Hermann Hesse ei kuitenkaan poistanut myytti-termiä sanastostaan, vaikka 1920- ja 1930-luvun poliittiset ja yhteiskunnalliset kuohunnat saattoivat sen huonoon maineeneeseen kulttuurisessa mielessä. Kun hän alkoi kirjoittaa romaaniaan Narkissos ja Kultasuu 1920-luvun loppupuolella, hän käytti termiä neutraalisti ja selkeän rajoitetusti: taiteellisen luomisen yhteydessä.

Eräässä esseessään vuodelta 1928 Hesse kirjoittaa: "Uusi teos alkaa minulle kehkeytyä sillä hetkellä, kun minulle alkaa näkyä jokin hahmo, joka voi tulla kokemusteni, ajatusteni, ongelmieni hetkelliseksi symboliksi ja kantajaksi. Tämän myyttisen persoonan ilmestyminen... on luova silmänräpäys, josta kaikki kehkeytyy."

Loppiainen

2010-01-04T07:45:00.000-08:00

Tämän täytyi nyt olla sellainen. Ei sitä voinut enää epäillä! Mutta kiiruhdin tarkistamaan asiaa Netistä, kuten niin monet tapaavat tehdä nykyään. Sitä paitsi alkuperäislähdettä ei minulla juuri aamutuimaan ollut kätevästi käsillä.

Siis googlaamaan!

Löysin: "Epiphany (feeling) -- (käännä tämä sivu)". Klikkasin siekailematta koneen kääntämään.

Tulos:

"Epiphanyn (tunne)
Wikipedia Wikipedia

Epiphany (alkaen antiikin Kreikan -- epiphaneia, "ilmentymä, huomiota herättävä ulkonäkö") on äkillinen toteuttamista tai ymmärtämistä (suurempi) pääasiallista tai merkitystä jotain. Termiä käytetään joko filosofiseen tai kirjaimellisesti järkevää merkitse sitä, että kantaja on "löytänyt viimeisen palan palapelin ja nyt näkee kokonaisuuden, tai on uutta tietoa tai kokemusta, usein merkityksettömiä sellaisenaan, joka valaisee syvemmälle tai mystinen perustuvaa viitekehys. (Muokkaa)"

Kyllä. Epäilemättä. Jonkin tuollaisen - epiphanian - koin varhain tänään, aamukahvipöydässä, kun selailin päivän lehteä (Satakunnan Kansaa). Siinä toisen ison kahvimukillisen myötä tuli jo Stephen Dedalus mieleen - James Joycen muutamien romaanien päähenkilö.

Miten Stephen Dedalus määritteleekään tämän ilmiön, 'epiphanian'? Kaivoin varmemmaksi vakuudeksi esiin kirjahyllystä relevantin opuksen, Joycen romaanin Stephen Hero. Siinä on kohta:

"Epiphanialla hän tarkoitti äkillistä spirituaalista manifestaatiota, joko puheenparren tai eleen kansanomaisuudessa tai itse mielen ikimuistettavassa kehitysasteessa. Hän uskoi että kirjallisuusmiehen tuli tallentaa näitä epiphanioita erittäin huolekkaasti, ymmärtäen että ne itsessään ovat hienovaraisimpia ja nopeimmin haihtuvia hetkiä. Hän kertoi Cranlylle, että Ballastin toimiston kello voi tuottaa epiphanian. -- Kuvittele vilkaisujani tuohon kelloon spirituaalisen silmän ryhmittämisinä, silmän joka pyrkii tarkentamaan näkemisensä täsmälliseen polttopisteeseen. Hetkellä, jolloin polttopiste on saavutettu, kohde on epiphanioitunut." (oma raakakäännökseni)

Päivän lehden kolmossivu - Uutiset - tietysti kertoo tänään niin kuin useimmiten korutonta kertomaansa. "Urpilainen ottaisi rikkailta 500 miljoonaa lisäeuroa", "Työnhakijan pitää voida todistaa työkykynsä", "Espoon joukkomurhan kulku vahvistuu", "Pysäköidyn auton alla räjähti pommi", "Honkajoen varaston varkaus onkin riita-asia"... En väitä että tuollainen tuottaisi saati lisäisi yleistä turvallisuudentunnetta, mutta tuttua se on. Liian tuttua. Olemme tuollaisiin otsikoihin jo lähes turtuneet - murheenlaakso tämä maailma on, tietty.

Tänään kuitenkin toimitus on nostanut - kirjaimellisesti - näiden pääjuttujen yläpuolelle kaksi pikku tekstiä, ikään kuin vinjeteiksi. Tuo sana vinjetti tosin on liian mieto, heiveröinenkin, kuvaamaan kokonaisvaikutelmaa, vaikka nuo kaksi tekstiä totta tosiaan pääuutissivua koristavatkin. Silti osuvampaa lienee tulkita tekstit epigrafeina tai mottoina. Ehkä salaviisas toimitus on ajatellut nuo tekstit koko tämän viikon motoiksi, ehkä koko tämän uuden vuoden, ehkä koko tämän uuden vuosikymmenen, ehkäpä koko tämän vielä melko uuden vuosituhannenkin motoiksi?

Niitä kannattaa kenen tahansa vähintään vilkaista spirituaalisella silmällään, niin kuin Stephen Dedalus vilkaisi Ballastin toimiston kelloa. Kannattaa fokusoida, ja kun on ponnistellut polttopisteen, niin...

Ensimmäinen teksti:

"KÖYLIÖ SAI KUNINGATTAREN

Köyliöläinen kuljetusalan yrittäjä Juha Laihoniemi vei lauantaina vihille vuoden 2002 tangokuningattaren Johanna Pakosen. Häistä kertoi Ilta-Sanomat. Tangokuningattaresta tuli köyliöläinen jo viime kesänä, kun hän muutti Karkkilasta miehensä luokse Köyliöön."

Toinen teksti on suora lainaus Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhoselta:

"Esko Aho tuli pääministeriksi ilman ministerikokemusta. Paavo Lipponen samoin. Martti Ahtisaarella oli sisäpolitiikan kokemusta todella vähän ennen presidenttiyttään. Se on niin, että kun Luoja antaa tehtävän, niin hän antaa myös viisauden."

Kunnianarvoisa historian emeritusprofessori Matti Klinge kirjoittaa Päiväkirjastani -teossarjansa yhdeksännessä osassa ("Savo, rajat, papukaija", Otava 2007): "Määrätynlaisissa "kulttuuripiireissä" näkyy olevan hyvin vaikeaa tunnustaa aikaisempien sukupolvien arvoa, negatiivisen tradition mukaisesti pitää kaikkea, varsinkin lämmintä idealismia, vastustaa ja pilkata. Sellainen oli muotia 1960- ja 1970-luvulla - mutta nämä vuosikymmenet eivät ole mitään "nykyaikaa".

Tähän on tultu. Tänään aamuvarhain sitä huomasin minäkin kokeneeni - lähes klingeläis-dedaluslaisessa hengessä - epiphanian. Nuo kaksi päivän lehden kolmossivun tekstiä alkoivat säteillä vaiheillani tavallista kirkkaampaa hengen valoa ja saada yhä laajenevaa merkitystä (ks. edellä epiphanian määritelmiä) - nimenomaan käyttöyhteydessään, yhdessä.

Kenen elämään - ellei ole lapsi, huithapeli tai roikale - eivät nuo kaksi pikku tekstiä toisi ainakin rahtusen kauneutta ja lohtua?

Ensimmäinen teksti ilmentää kauniisti, että yksittäisellä ihmisellä - tangokuningattarella, köyliöläisellä kuljetusalan yrittäjälläkin! - on tässä maailmassa onnen mahdollisuus, edes onnen mahdollisuuden häive, ja toinen teksti vakuuttaa lohduttavasti, että Jumala sentään vaikuttaa yhä - vaikka välistä eriskummallisten teiden kautta - tämän maailman menoon ja että Hänellä on - vaikka välistä hiukan outoja - todistajiaan tässä maailmassakin.

PS. Suomenkielinen Wikipedia kertoo, että loppiainen (myös teofania tai epifania) on "kristillinen juhlapäivä, joka päättää joulun pyhät. Sitä nimitetään myös Jumalan ilmestymisen juhlaksi, ja se on todennäköisesti joulua vanhempi kristillinen juhla. Loppiaista vietetään 6. tammikuuta."

Niin kuin Montaignensa hyvin lukenut Matti Klinge tietää, mitään ei ihminen koe puhtaana. Tämän aamun epifaniani noiden päivän lehden kahden tekstin äärellä ilmeni minulle kirkkaana, syvänä ja mystisenäkin. Iltapäivän alkaessa jo hämärtyä puhtaaseen spirituaaliseen näkyyni - erikoiseen pakanalliseen 'loppiaiseeni', epiphaniaani - alkoi jo sekoittua kaiken maailman mielleyhtymiä.

Nuo päivän lehden kolmossivun vinjetit tai motot alkoivat jotenkin palauttaa mieleeni myös sen uudehkon kaksoisveistoksen, jonka Matti Klinge kertoo nähneensä Moskovan matkallaan.

Klinge kirjoittaa: "--Pushkin-monumentteja on monilta ajoilta. Nyt näin varsin yllättävän sellaisen, Pushkinia ja hänen vaimoaan esittävän tuoreen kaksoisveistoksen. Sitä reunusti tilapäinen kehysrakennelma, joka muistutti heidän vihkiäistensä 175-vuotismuistoa! Avioliittohan ei ollut erityisen onnellinen, niin että patsas tuntuu yllättävältä, mutta se on viehättävän tuntuinen, joskin sanomaltaan kevyt. Täytyykö kaiken olla julistavaa ja raskasta?"

Maanantaisin 'infrarationaalista', torstaisin 'superrationaalista'?

2009-12-28T03:06:00.000-08:00

Eräässä esseessään vuodelta 1955 Claude Levi-Strauss sanoo, että antropologiassa myytin tutkiminen on jäänyt yli viideksikymmeneksi vuodeksi "kaaoksen kuvaksi". Sittemmin myytin käsite lienee antropologiassa selkiintynyt. Mutta Mircea Eliade totesi vielä 1960-luvulla tilanteesta:

"Olisi vaikeaa löytää myytin määritelmää, joka olisi sekä tutkijoiden hyväksyttävissä että ei-asiantuntijoiden ymmärrettävissä."

Eliaden väite pitää aika lailla paikkansa yhä. Takavuosina tiukat folkloristit, esimerkiksi Stith Thompson, viittailivat jopa halveksuvasti "myytti-sanan viimeaikaisiin perversioihin, joihin modernit kirjallisuudentutkijat ovat langenneet".

Modernin antropologian spesialistit saattavat kyllä väitellä siitä, onko myytti 'infrarationaalinen' vai 'superrationaalinen'. Väittely myytistä saattaa välistä olla häätynyt yhtä paljon akateemista humanistista päänvaivaa aihauttavaksi kuin elektroni aiheutti luonnontieteellistä päänvaivaa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Silloin arvon fysiikanprofessorien huulenheiton mukaan elektroni käyttäytyi maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin hiukkasen, mutta tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin aallon tavoin - taustana oli yliopistojen työskentelyaikataulu. Werner Heisenberg, hiukkasmallin kannattaja, luennoi siis maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin, Erwin Schrödinger, aaltomallin kehittelijä, taas luennoi tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin...

Antropologit saattavat väitellä kiihkeästi siitä, käyvätkö kaikki ihmisyhteisöt historiallisesti lävitse 'mytopoeettisen kehitysvaiheen' vai eivät. Mutta koko keskustelu tapahtuu myytin kontekstissa, ja myytti on lordi Raglanin määritelmän mukaan "riittiin yhdistyvä kertomus".

On ilmeistä, että puhuessamme myytistä Thomas Mannin tai Hermann Hessen tai William Butler Yeatsin tai Johann Wolfgang von Goethen yhteydessä emme kirjallisuudentulkinnassa viittaa myyttiin tuossa alkuperäisessä mielessä. Kirjallisella teoksella on "erinomaisen vähän tekemistä rituaalin kanssa", kuten professori Ziolkowski sanoo.

Ei tarvitse hyväksyä Thompsonin nuivaa käsitystä myyttilähtöisestä tulkinnasta ollakseen valpas ja tarkka myytti-käsitteen käytössä kirjallisuudentulkinnassa. Voidaan näet erottaa ainakin kolme myytti-termin merkitystä, joita käytetään osuvasti ja menestyksellisesti kirjallisuudentulkinnassa.

1. Myytti-käsitettä käytetään kuvaamaan niitä teoksia, jotka pohjaavat tietystä alkuperäisestä myytistä johdettuihin teemoihin tai rakenteisiin. Tällaiset teokset irrottavat myytin sen rituaalisesta alkuperästä: käsittelevät kertomusta puhtaasti esteettisenä rakenteena. Sekä klassinen kreikkalainen tragedia että esimerkiksi Albert Camus'n moderni Myytti Sifysoksesta toimivat näin.

2. Myytti-käsitettä käytetään jungilaisen psykologian popularisoimassa merkityksessä. Siinä termi tarkoittaa tiettyjä yleismaailmallisia arkkityyppejä, joiden sanotaan ilmaantuvan kollektiivisesta piilotajunnasta. Tällainen myytintulkinta on etupäässä kiinnostunut yleisistä arkkityyppisistä malleista, esimerkiksi 'uudestisyntymisestä' ja 'apokalypsistä'.

3. Myytti-käsitettä käytetään löyhästi kuvaamaan erilaisia moderneja teoksia, joissa hahmotus on niin väkevää, että teos tuntuu tiivistävän tai ilmentävän jotakin inhimillistä peruskokemusta. Tässä mielessä myytti-termiä on usein sovellettu sellaisiin hahmoihin kuin Faust tai Don Quijote, tai Dostojeskin ja Kafkan romaaneihin. Näitä luomuksia ei kuitenkaan pidä ymmärtää alkuperäisinä myytteinä. Stanley Edgar Hyman sanoo: "Mitä sellaiset modernit kirjailijat kuin Melville tai Kafka luovat ei ole myytti vaan yksilöllinen fantasia, joka ilmaisee symbolista toimintaa."

Myyttilähtöinen kirjallisuudentulkinta - ja elokuvantulkintakin - käyttää myytti-termiä siis ainakin kolmessa mielessä, joita ei hyväksyttäne tiukassa antropologisessa tutkimuksessa. Nämä kolme kirjallisuuden ja elokuvan lähestymistapaa ovat kuitenkin tuottaneet arvokkaita näköaloja näihin taiteenaloihin yleensä ja moniin yksittäisiin teoksiin erityisesti.

Kaikki virtaa

2009-12-27T01:55:00.000-08:00

Michel de Montaigne muistuttaa meitä välittömimmällä ja vakuuttavimmalla tavalla - Esseillään -, että suuri osa inhimillistä sielunelämää ja keskeiset filosofiset ongelmat ovat pysyneet olennaisesti - paradoksaalisesti? - samoina vuosisatojen, vieläpä vuosituhanten saatossa. Näin on käynyt, vaikka tiede ja teknologia ovat edistyneet hämmästyttävään tahtiin sitten antiikin ja etenkin renessanssin päivien.

Nykyihminen ei yleensä enää tavoita ns. uskonnollista uskoa. Tosin uususkonnollisuutta ja uusia kulttejakin on kehkeytynyt runsaasti. Esseiden lukeminen varmaan vakuuttaa monen uskon kokemuksesta ulkopuolelle jäävän ihmisen siitä, että ainoa toinen mahdollinen elämänfilosofia on stoalaisten ja epikurolaisten ajattelijoiden osviittaama. Uskonnollisen uskon ulkopuolella elävän ihmisen täytyy päätyä johonkin henkilökohtaiseen harkittuun tasapainoon näiden toisiaan täydentävien ohjenuorien kesken.

Hämmästyttävän moderni Montaigne on. Hän on yhtä tietoinen kuin kuka tahansa nykyeksistentialisti maailman alituisesta liikkeestä, muutoksesta, siitä oikeastaan jo herakleitoslaisesta näkemyksestä ja kokemuksesta että 'kaikki virtaa'.

Myös ihmisyksilön minuus muuttuu. Montaigne toteaa:

"Minä en kuvaa olevaista vaan tulevaa--"

"On yhtä paljon eroa meidän ja itsemme välillä kuin meidän ja muiden ihmisten välillä--"

"On kova urakka olla sama ihminen jatkuvasti--"

Tähän montaignelaiseen näkemykseen on päätynyt kosmologi Kari Enqvistkin. Se ei ole aivan veret seisauttava kehitystulos, mutta jotain pysähdyttävää siinä on. On itse asiassa monimielisen pysähdyttävä tuo tableau, jonka toimittaja Jussi Ahlroth on kirjannut Helsingin Sanomien (24.12.2009) haastattelujuttunsa alkuun (ks. edellistä blogiani).

On myöhäisyksyn pimeä ilta, ja maailmankaikkeuden tutkija seisoksii kotonaan ruokailuhuoneen ikkunan ääressä, ja hänen omat kasvonsa heijastuvat lasista - hän alkaa ajatella. Mitä? Egoaan. Minuuttaan. Minuutta ja sen mahdollista illusorisuutta fysikaalisessa maailmassa ("jos kaikki on fysiikkaa"). Tutkijasta tuntuu silloin jotenkin ontolta ajatus minuudesta yleensä ja ehkä omasta egostaankin, erityisesti.

Martti Anhava on huomauttanut, että toiselle uskoutuva ihminen toivoo yleensä: puheet pysyvät kahdenkeskisinä. Julkiseen tilintekoon - kuten lehtihaastatteluun - ryhtyviä sen sijaan yhdistää käsitys siitä, että heillä itsellään tai heidän paljastamillaan asioilla on yleisempää merkitystä.

Tunnustaja haluaa vaikuttaa. Tunnustaja tarvitsee siis yleisön, jonka mielenkiinto hänen täytyy vangita. Tunnustajan ulottuvilla olevat huomion kiinnittämisen ja vaikuttamisen tavat - edelleen Martti Anhavan mukaan - ovat samoja kuin taiteen ja mainonnan käyttämät: liioittelu, vähättely, rytmi ja rajaus.

"Jokainen julkisuuteen tarkoitettu ja lukukelpoiseen muotoon saatettu tunnustus on itseilmaisua", korostaa Anhava. "Siinä mielessä todellisiksi tarkoitetut tunnustukset ja tunnustuksen muotoon kirjoitettu kaunokirjallisuus - muuten ainakin periaatteessa erillään pidettävät asiat - eivät eroa toisistaan. Tunnustuksen rehellisyys on aina suhteellinen kysymys ja toisarvoinenkin; kiinnostavampaa kuin se mitä tunnustaja haluaa paljastaa saattaa olla se mitä hän tulee paljastaneeksi."

Onko Kari Enqvist tunnustajakin? Hän tuli vastikään Hesarin haastattelussa paljastaneeksi itsensä - tietämättään? - arkkihumanisti ja tunnustaja Montaignen hengenheimolaiseksi, ainakin osittain. Renessanssiveikon tapaan Enqvistkin epäilee minuuden - niin no, jopa oman isohkon (?) egonsa - pysyvyyttä. Hän vain antaa ajatuskululle modernin silauksen:

"Tämä liittyy yleisempään maailmankuvaani, joka näkee kaikkialla fysikaalisia prosesseja, kaikki virtaa -tyylisesti. Pysyvyyden tunteen ylläpitäminen on itse asiassa se työläs asia."

Me elämme vahvistumistaan vahvistuvan kvanttiteorian aikakautta. Fyysikko Buckminster Fuller totesi takavuosina Kellopeli appelsiinin kirjoittajalle Anthony Burgessille, että maailmankaikkeus on oikeastaan vain verbejä, tapahtumista ja tekemistä ilmaisevien sanojen kohteita. Tästä tosin ovat filosofit ja tutkijat kiistelleet yli kaksituhatta vuotta.

Montaignen perusnäkemys kuitenkin sopii meidän ajallemme kuin nenä päähän. Hän sanoo:

"Maailma on vain alati liikkuva keinulauta. Maa, Kaukasuksen vuoret, Egyptin pyramidit, kaikki siinä on lakkaamattomassa liikkeessä, sekä yleisessä että omassaan. Paikoillaan pysyminenkin on vain hitaampaa liikettä. En saa kuvaukseni aihetta pysymään aloillaan."

Viidakkorummutusta

2009-12-26T01:37:00.000-08:00

Kosmologi Kari Enqvist (syntynyt 1954) on pehmenemässä. Sellaisen kuvan ainakin vaivihkaa saa sanomalehdestä. Helsingin Sanomien tutkiva journalisti Jussi Ahlroth on käynyt ottamassa selvää Enqvistin kehitysprosessin viime vaiheista, ja lehti julkaisi vastikään näyttävästi - lähes koko sivun haastattelujuttuna - joulunumerossaan keskeisiä tutkimustuloksia. (Ahlroth: "Eno etsii elämän tarkoitusta", HS 24.12.2009)

Tälläkään kertaa ei ainoatakaan Syvää Kurkkua ole tarvittu asian taustoittamiseksi - ellei sellaisena pidetä Tuomari "Hande" Nurmiota, jota Alhroth lainailee tapaus Enqvististä, tosin epäilyttävästi kilpailevan median - Yleisradion - tekemästä haastattelusta. Pystyvänä miehenä Enqvist toimii oman tapauksensa syvänä kurkkunakin.

"Alani", muistuttaa Enqvist, " on teoreettinen kosmologia." Hän täsmentää tutkivansa "käytännössä" sekuntia nuorempaa maailmankaikkeutta. "Sen jälkeen", tunnustaa Enqvist, "mun mielenkiinto alkaa pikkuhiljaa lupsahtaa."

Tutkivan journalistin - vaistomaisella? - otteella Ahlroth on onnistunut vihdoinkin saamaan selville velmun kosmologimme ajattelun - Ajattelun - myyttiset alkuhetket. Ne ovatkin olleet tähän saakka vain hellittämättömien arvailujemme kohteita.

Myyttiset alkuhetket? Jotain myyttistä tällaisessa aina on. Lauri Honko on ehdottanut, että myytti on "kertomus suuren alkuajan tapahtumista ja jumalten esikuvallisista teoista, joiden ansiosta maailma, luonto ja kulttuuri kaikkine ilmiöineen syntyi ja sai vielä nykyhetkessäkin vaikuttavan järjestyksensä".

Vaikka Enqvistiä kiinnostaa vain enintään vajaa sekunti nuori maailmankaikkeus, käy haastattelujutusta ilmi, että toimittaja Ahlrothia on kiinnostanut jo kaksitoista vuotta nuori - teini-ikäinen - ajattelu ja sen mystiset alkuvaiheetkin. Ahlroth paljastaa heti ingressin jälkeen:

"Seisoin suunnilleen tässä", Kari Enqvist muistelee iltaa kaksitoista vuotta sitten.

"Pimeänä myöhäissyksyn iltana katsoin tuosta ikkunasta ulos ja näin omat kasvoni heijastuksena. Tulin ajatelleeksi, että jos kaikki on fysiikkaa, niin mikä on se minuus. Se tuntui ontolta ajatukselta."

Tästä, kodin ruokailuhuoneesta, käynnistyi fyysikon pohdiskelu ihmisestä, tietoisuudesta ja maailmasta. Se kasvoi kirjaksi Olemisen porteilla (1999). Tieto-Finlandialla palkitusta kirjasta tuli kosmologin läpimurtoteos ja sen kirjoittajasta tieteellisen maailmankuvan virallinen puolustaja. Siitä asti Enqvistin teosten ydinsäikeenä on kulkenut yritys ymmärtää maailmaa ja kulttuuria fysiikan havaintojen pohjalta."

Toimittaja ei tietenkään ole raaskinut olla kajoamatta taannoisiin taisteluvuosiin, puolin ja toisin annettuhin rajuihin iskuihin ja vastaiskuihin, huimaaviin voitonhetkiin ja tyrmääviin tappiontuokioihin. Ahlrothin vaikutelma on, että Enqvist on nyt haastattelussa paljon maltillisempi kuin kirjoituksissaan. Näissä viimemainituissa Enqvist tuntuu - toimittajan mielestä - joskus ihan kaivavan verta nenästään.

"Kyllä ne ovat varmasti", Enqvist myöntää, "vähän provosoivia, tarkoituksellisestikin." Hän kuitenkin tähdentää, että hänen yleistajuiset kirjansa ovat tiedevalistusta ja maailmankuvan rakentamista. Ahlroth on havaitsevinaan jopa tietynlaista "diplomaattisuutta" Enqvistin uusimmissa kannanotoissa!

Kari Enqvist teki vielä vuonna 2004 tiettäväksi, että hän jossain määrin pystyy asettautumaan matemaatikon, filosofin, tähtitieteilijän ja fyysikon nahkaan. Hänellä on omakohtaisia kokemuksia noista aloista. Mutta "humanisteista" puhuttaessa hän toteaa olevansa tuuliajolla.

Yhdessä kirjoituksessaan Enqvist tähdentää:

"Tässä lähestymme kartoittamatonta mannerta, jonka viidakoista kuuluu kyllä rytmikästä rummutusta merkkinä jonkinlaisesta järjellisestä elämästä, mutta viidakkoheimojen edustajia tavatessaan fyysikko usein kummastelee heidän taikauskoisia käsityksiään. Siksi moni luonnontieteilijä ei tälle mantereelle ja näihin viidakkoihin uskaltaudukaan vaan pysyttelee mieluummin rationaalisuuden saarellaan."

Tarkastellessaan tällä tavoin kehkeytynyttä laajahkoa tieteensosiologista tilannetta - olennaisesti hän hahmottaa pahamaineista 'kahden kulttuurin ongelmaa' - Enqvist ei ole voinut välttyä ajattelemasta 1800-luvun Britanniaa. Hänen mukaansa "analogia on lähes täydellinen".

Isossa "Britanniassaan" siis fyysikot asustavat, höyryvoiman uudeksi Ateenaksi kruunaamassa Manchesterissa, rautateiden, edistysuskon ja modernin sivistyksen kehdossa.

Enqvist kuvaa, kuinka fyysikoiden laivat kyntävät maailman meriä ja heidän imperiuminsa lippu liehuu kaikilla mantereilla. Lehdet saattavat raportoida: "Sumua Kanaalissa - mannermaa eristyksissä".

Ehkä luonnontieteilijätkin ajattelevat näin, fundeeraili Enqvist, ja ihmisälyn kanavien ja telakoiden suilta, huolella ja vaivalla rakennetun mahtavan luonnontieteellisen sivilisaation osittaman todellisuuden järkiperäisiltä rannoilta fyysikoiden eteen aukeaa - Joseph Conradin ikimuistoisin sanoin - maailman kaukaisimpiin ääriin kulkeva tyynivetinen väylä, joka näyttää vievän suunnattoman pimeyden sydämeen.

Siellä jossakin odottaa ei-fyysikoiden Kongo, ei-fyysikoiden Sambesi, toislakisten ajatusten kartoittamattomat joet, joiden yläjuoksuilla vaanivat vain hulluus ja käsittämättömät sairaudet: lassa-kuume, unitauti, postmodernismi. Ja jos fyysikot matkaavat sinne englantilaisbwanoina hellekypärät tiukassa ojennuksessa, leiritulilla he joutuvat kuuntelemaan pimeän viidakon uumenista kantautuvia, vaikeasti tulkittavia pelottavia ääniä. Enqvistin mukaan fyysikkotretkue kuiskii toisillensa: "Humanistit ovat levottomia".

Sinä yönä he kuulemma eivät paljon nuku, ja omissa maailmoissaan liihottelevan ja siksi käytännön asioissa helposti höynäytettävän matemaatikon fyysikkoporukka panee ase kädessä vahtiin. Ja alkuasukkaat tulevat retkueen luokse ja kertovat loputtomista rikkauksista ja mahtavista kuninkaista, Aristoteleestä ja Plotinoksesta, jotka kerran hallitsivat näitä mantuja. Silmät loistaen alkuasukkaat puhuvat magiasta ja elämän rikkauksista, mutta fyysikot - Enqvistin vakuutuksen mukaan - näkevät "vain saviset majat, oljet ja laihat elikot".

Enqvist ei mainitse mainion vertauksensa innoittavaa lähdettä. Arvelen kuitenkin, että hän tuosta Britannia-vertauksestaan on jonkin verran velkaa humanistifilosofille, Georg Henrik von Wrightille. Tämä näet ottaa esseessään Tiede, järki ja arvo esille ajatusrakennelman, jonka fyysikko Freeman Dyson on alun perin kehitellyt, lähtökohtanaan 1800-luvun kuuluisan englantilaisen valtiomiehen ja kirjailijan Benjamin Disraelin esitys. Wrightin mukaan hänen oma kehitelmänsä kuitenkin poikkeaa huomattavasti Dysonin teemamuunnelmasta.

Romaanissaan Coningsby or the New Generation Disraeli asettaa juutalaisen ja helleenisen tradition vastakkain uuden, tuolloin muotoutumassa olleen perinteen kanssa. Sen symboliseksi pääkaupungiksi Disraeli nimeää Manchesterin. Disraeli kirjoittaa:

"Usko leijuu Jerusalemin tornien yllä; Ateenassa ruumiillistuu antiikin huomattavin ilmiö Taide. /--/ Mitä taide oli muinaiselle maailmalle, sitä tiede on nykyiselle: ajalle ominainen kyky. Ihmisten mielissä hyödyllinen on ottanut kauniin paikan. Violetin Kruunun kaupungin tilalla on lanchashirelainen kylä, joka on laajentunut valtavaksi tehdas- ja varastoalueeksi. Oikein ymmärrettynä Manchester on yhtä suuri inhimillinen urotyö kuin Ateena."

Suomalaisen filosofian edesmennyt grand old man on tuntenut olevansa nimenomaan oikeutettu tarkastelemaan Disraelin sanoja, kun hän tarkastelee modernin maailman syviä kehityslinjoja. Disraeli näet jatkaa tuota esitystään seuraavasti: "Vain filosofit voivat käsittää Manchesterin suuruuden ja sen tulevaisuuden mahtavuuden."

Wright arvioi, että Disraelin esittämä Ateenan ja Manchesterin välinen vastakohta ei kaikilta osiltaan ole onnistunut. Wrightin mukaan olemme velkaa Ateenalle vähintään yhtä paljon ajattelun kuin taiteen alueella. "Sitä paitsi", huomauttaa Wright, "1800-luvun Manchester ei ole tunnettu tieteen symbolina. Lanchashirelainen kaupunki edustaa symbolisesti uuden aikakauden heräämistä ihmiskunnan historiassa teollisena vallankumouksena tunnetun ilmiön seurauksena."

Wright selvittää: "Teollinen tuotantotapa on ainakin yhtä vanha kuin urbaani elämänmuoto. Teollisuus ei syntynyt Manchesterissa. Siellä tapahtunutta voitaneen parhaiten kuvata teknologiaksi kutsumamme tieteen ja käsityön omintakeisen liiton kiinteytymiseksi. Sen myötä käden työ koki vallankumouksen, joka mahdollisti massatuotannon ja tavaroiden maailmanlaajuisen jakelun, josta sittemmin on tullut teollisuuden tunnusmerkkejä. Myöhemmin tällä vuosisadalla teknologialla on ollut vastaava vaikutus aivojen tekemään työhön - ja sitä myötä inhimillisten toimintojen valvontaan ja ohjaamiseen. Tätä toista suurta muutosta on kuvattu siirtymänä jälkiteolliseen yhteiskuntaan. Siirtymän viimeisintä vaihetta on kutsuttu informaatioyhteiskunnaksi. Paras nimitys näille uusien elämänmuotojen ilmentymille on mielestäni "teknologinen yhteiskunta" ja niiden läpimurrolle, ei teollinen, vaan "tieteellis-teknologinen vallankumous". Näiden yhteiskunnallisten muutosten ensisijainen perusta on nimittäin tieteellisessä tiedossa, joka koskee luonnonvoimien kesyttämistä ja luonnonvarojen käyttämistä ihmisen tarpeisiin ja päämääriin."

"Tieteen, teknologian ja teollisuuden liiton valossa nimi "Manchester" saa syvemmän symbolisen merkityksen", kirjoittaa von Wright. " Manchester ei ole pelkästään ensimmäinen paikka, jossa "tehtaat ja varastot" alkoivat hallita urbaania maisemaa. Se on myös John Daltonin ja James Joulen kaupunki, ja siellä Ernest Rutherford ylsi tieteellisten saavutustensa huipulle. Dalton saattoi muinaisen atomiteorian modernille perustalle. Joule loi termodynamiikan pohjan, mitä on pidettävä 1800-luvun fysiikan tunnusomaisimpana uutena valloituksena. Rutherford puolestaan aukaisi tien sen maailman sisäpuolelle, jonka Dalton vielä ajatteli oleman atomos sanan alkuperäisessä merkityksessä. Näiden tieteellisten saavutusten merkitys ihmiselämälle ja yhteiskunnille kahden viimeisen vuosisadan aikana on ilmeinen, mutta niiden historiallista suuruutta ei ehkä aina ole arvioitu oikein."

Vielä vuonna 2004 Kari Enqvist kyseli : "Millaista -- on olla humanisti? Millaista on olla historioitsija, kielitieteilijä, kirjallisuudentutkija? Latinisti? En oikeastaan tiedä edes millaista on olla psykologi, siitä huolimatta että opiskelin ainetta monta vuotta. -- Millainen on humanistin intohimo. Onko se kaikennielevää levottomuutta vai ainoastaan tylsyyden torjumiseksi rakennettu teeskennelty kiinnostus? Millaista on innostua romaanitekstin rakenneanalyysistä tai Rooman kylpylöiden mosaiikkitöistä? -- "Humanistisessa eetoksessa on jotakin hentoa ja eteeristä. Se saa luonnontieteilijän helposti epäilemään, että nämä ihmiset eivät sittenkään ole aivan oikeassa. Luulen, että ongelma on kuitenkin minun päässäni: en kykene täysin ymmärtämään, millaista on olla humanisti."

Enqvist viittaakin Thomas Nagelin kuuluisaan kysymykseen: "Millaista on olla lepakko?". Enqvistin mukaan Nagel tarkoitti, että meillä ei ole mitään keinoa ymmärtää, millaista on olla jotakin muuta kuin se, mitä olemme.

Enqvist tunnustaa: "Me luonnontieteilijät epäilemme, että humanistien elämä on liian huoletonta ja liian hauskaa. Me näemme itsemme eturintaman sotilaina, jotka ankarin ponnistuksin ja uhrauksin ovat puskemassa syvemmälle vihollisen maaperälle. Yksi komppania rynnäköi radioaktiivisuuden kukkuloille, toinen taistelee pitkään RNA:n tien hallinnasta. Ei meillä ole aikaa istuskella poteroissa ja veistellä tekstianalyysin pahkakuppeja tai lentokonemetallisia sormuksia ja jaaritella vulva-pelloista. Tämä sota vaatii kaikki voimamme. Kun sitten joskus otamme lomaa ja piipahdamme kotirintamalla, sotatilasta ei ole tietoakaan vaan haitarit soivat hilpeästi, ja kahvilapöydässä loruillaan roomalaisesta kirjallisuudesta. Se katkeroittaa. Ymmärrän hyvin Vietnamin sodan veteraanien eksyneitä tuntoja, kun heidät pestin päätyttyä lennätettiin suoraan amerikkalaiseen arkipäivään."

Enqvist sanoi kyllä tajuavansa, että humanistien kirjo on lavea. On kuulemma niitäkin humanisteja, joilla klassisisti Antti Arjavan sanoin on "humanistin sydän mutta luonnontieteilijän aivot". Ehkä fyysikot vain kuvittelevat, tuumaili Enqvist, että he fyysikot ainoastaan tekevät oikeaa ja rehellistä työtä "siinä missä humanistit ainoastaan harrastelevat".

"Vain kuvittelevat"? Joko tuossa on ensi oireita Kari Enqvistin pikku hiljaa alkaneesta pehmenemisestä, puolen vuosikymmenen takaa? Jouluaattoiseen Helsingin Sanomien haastatteluun ehdittäessä verraton velmumme on siitänsä vain pehmenemistään pehmennyt ja käynyt - "diplomaattiseksikin", kuten toimittaja Ahlroth huomasi.

Nyt Kari Enqvist jo uskaltaa määrittää yleistajuisten teostensa ja kirjoitustensa kohdeyleisön. Se on rehellistä. Se on oikein. Se on liikuttavaa. Hänen kohdeyleisönsä on - "eläkkeellä olevat opettajattaret". Tuoretta tuoreempi määritys voittaa mennen tullen pääministeri Matti Vanhasen "joulupomminkin", siis tämän ilmoituksen siitä, ettei pääministeri lähde enää Keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi ensi kesänä.

Muistuu tässä kuitenkin kesken kaiken mieleeni Albert Einsteinin hiukan kärsimättömät sanat tiedemiehistä, jotka ottavat puulaudan, etsivät siitä ohuimman kohdan ja poraavat sitten lautaan reiän toisensa jälkeen, kaikkialle mihin poraaminen vain on helppoa.

Ehkä eläkkeellä olevat opettajattaret ovat kärsivällisempiä ja humaanimpia kuin suuri fyysikko.

Kiireetön

2009-12-23T11:59:00.000-08:00

Pariisissa 1833 törmäsi amerikkalainen filosofi Ralph Waldo Emerson Pere la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste Collingnon. Tämä herrasmies oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vanhana.

Hautapatsaansa mukaan hän "oli elänyt harrastaakseen oikeutta ja kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen esseiden johdolla". Itse Emerson esittää kuuluisassa kulttuurin sankarihahmoja käsittelevässä teoksessaan Montaignen "ihmiskunnan edustajana", yhdessä sellaisten suuruuksien kuin Platonin, Swedenborgin, Shakespearen, Napoleonin ja Goethen kanssa.

Michel de Montaigne (1533 - 1592) - lakimies, sotilas, pormestari, yksityisoppinut, vapaa herrasmies, kuninkaan neuvonantajakin - on ollut ja on yhä hyvin erilaisten ihmisten mielikirjailija ja niin sanottu kotijumala.

Hänen esseitään on käännetty kaikille sivistyskielille - monelle kielelle useaan kertaan - ja niitä on julkaistu lukemattomin painoksin. Englanninkielisessä maailmassa jokin Montaigne-painos on aina ollut saatavilla, toisin kuin meillä. "Ja tämä on tapahtunut", Emerson aikoinaan huomautti hiukan ilkikurisesti, "vaikka lukijapiiri on ollut jokseenkin rajoittunut, nimittäin hovimiehiä, sotilaita, ruhtinaita, maailmanmiehiä sekä teräväpäisiä ja jalomielisiä ihmisiä."

Georges Simenon piti Esseitä jatkuvasti yöpöydällään. Amerikkalainen lääketieteilijä Lewis Thomas on ylistänyt renessanssimiestä varmaan kaikkien nykyfanien puolesta. Hän kirjoittaa: "Viikonloppuna kun talossa ei satu olemaan mitään uutta luettavaa, ja sateleekin, eikä ole paljon ajateltavaa tai kirjoitettavaa, ja kun iltapäivä laahautuu eteenpäin kolkkona ja tyhjänä, ei ole mitään Montaignen veroista parantamaan asioita."

Montaignen Esseet herättävät henkiin antiikin Kreikan ja Rooman. Kirjoitelmat ovat paljolti sitaatteja - hyvin valittuja lainauksia antiikin kirjallisuudesta. Lainauksia yhdistävät ja ryydittävät Montaignen omat mietteet ja muistelukset. Hän valittelee huonoa muistiaan, mutta hänellä on rakastettavan lörpöttelijän mielennouteet ja silmää mehukkaille yksityiskohdille.

Mikä tärkeintä, hän sai kasvatuksensa aikakautena, jolloin latinan kieli oli Euroopan oppineiden lingua franca, kansainvälinen yleiskieli. Hänen isänsä - varmaan poikkeuksellinen ilmestys - järjesti hänelle kotiopettajan, joka puhui pojalle pelkästään latinaa kuusivuotiaaksi asti. Montaigne itse sanoo, että hän puhui latinaa ennen kuin ranskaa, ja hän yllätti opettajansa sujuvalla latinallaan, kun hän meni Bordeaux'hon kouluun.

Nykynäkökulmasta on häkellyttävää, miltei mahdotonta kuvitella, että Montaignella on saattanut olla niin läpikotainen tuntuma semmoiseen kieleen ja kulttuuriin.

Vaikkei hän ollut temperamentiltaan kirjanoppinut, hän oli imenyt itsensä täyteen latinalaista kirjallisuutta ja kreikkalaisten tekstien latinankielisiä käännöksiä. Montaignelle muinaisen maailman kirjailijat eivät olleet akateemisen tutkimuksen kohteita. Ne olivat hänen jokapäiväistä luettevaansa, aivan kuten sanoma- ja aikakauslehdet, romaanit ja blogit ovat meidän aikamme ihmiselle. Caesar ja Pompeius, Cicero ja Cato, Epaminondas ja Sokrates, stoalaiset ja pyrrhonistit ja epikurolaiset olivat jatkuvasti hänen ajatuksissaan.

Montaigne tutkiskeli muinaisten elämää ja sanomuksia vapaasti ja luontevasti, ikään kuin nämä olisivat tulla tupsahtaneet häntä vastaan juuri vastikään kadunkulman takaa. Tästä syystä Montaignen lukemisesta tulee myös ikään kuin vapautunut ja kiireetön ja nautinnollinen kävelyretki läpi antiikin maailman.

Siihen maailmaan useimmat ihmiset ovat menettäneet kosketuksensa myöhäisellä 21. vuosisadallamme. Se on vahinko. Se on menetys. On ikään kuin olisi otettu yksi vuodenaika - kevät - kokonaan pois kokemuksestamme ja kulttuuriperinnöstämme.

Osaammeko moista ilmiötä enää kaivatakaan?

PS. Hyvää ja rauhallista joulua.